31.1.2017

Kaikista dodekafonikoista Frank Martin on melodiantajultaan musiikillisesti lahjakkain. Louis Andriessenin suhde Martiniin on kiinnostava,

30.1.2017

Oman elämäni Noah Creshevsky. Niin, miksi en voisi kohdistaa Creshevskyn metodeita omiin aineistoihini, joita alkaa olla loputtomat määrät (olen julkaissut netissä ehkä 1/100). Etuna on vielä se, että voin aina palata alkuperäisiin lähdetiedostoihin ja editoida musiikillisia tapahtumia sisältä käsin, muuttaa esimerkiksi tempoa jne. Kokeilin tässä kappaleessa lisäksi alapään expanderia. Käytössä on jyrkkä mutta lineaarinen 20dB expander taajuuskaistalla 30-80 Hz. Tulee tiettyä potkua.

ON SE TRUMP-SETÄ NIIN PAHA

The joint statement of former presidential candidates John McCain & Lindsey Graham is wrong - they are sadly weak on immigration. The two Senators should focus their energies on ISIS, illegal immigration and border security instead of always looking to start World War III. — Donald J. Trump

29.1.2017

FRANK MARTIN

Tänään sveitsiläinen säveltäjä Frank Martin ja Pieni konsertoiva sinfonia (1944). Tämä on niin kovaa kamaa. Läpikotaisin tuttua musiikkia, vaikken ole koskaan aikaisemmin kuullut. Kappaleessa on mielenkiintoinen soitinnus (revival cembalo) joka hyötyy loisteliaasta äänityksestä (jälleen kysymysmerkki kenen). Tämä säveltäjä on suuri. Hän on jo lempisäveltäjiäni. Esimerkiksi tämä Ballade pour alto, harpe, clavecin, timbales, batterie et orchestre à vent (1973) on huikean kaunis. Myös myöhäiset kuoro- ja vokaaliteokset ovat kertakaikkiaan liikuttavia. Sellokonsertto vuodelta 1970 on äärimmäisen hieno mielenkiintoisine soitinnuksineen. Miksi maailmasta on niin vaikea löytää hyvää.



Mike Pohjolan romaanit eivät ole toistaiseksi peukalopaikoista lähteneet, mutta uusi Turku-romaani 1827 kiinnostaa jo aiheensa puolesta. Turun palosta syntyy suuri karnevaali, Mike Pohjola uudistaa suomalaista historiallista romaania, kertoo HS. Olen lukenut nyt romaanin alkupuolta ja ihan kiehtovasti hyvällä otteella tämä tiiliskivi ainakin alkaa. Mitään syytä ei ole epäillä etteikö meininki kestäisi loppuun saakka. Teos vaikuttaa vankasti ja kypsästi kirjoitetulta. Pohjola on kehitellyt teemansa näytelmän ja musikaalin muodossa. Sitä ihmettelen ettei tällaisella järkäleellä pääsee Finlandia palkintoehdokkaaksi. Kaikkia ennakkosuosikkeja ei ilmeisesti voitu valita Gummerukselta.

Palaan asiaan väliaikatunnelmin kun olen lukenut pidemmälle. Näin laajojen teosten osalta yleensä raportoin väliaikatunnelmia, käsitysten vahvistumista ja heikentymistä ennakkoluulojen lisääntymistä tai hälvenemistä ja sen sellaista. 


MIKÄ ON FASISMIA?

“having a good relationship with Russia is a good thing, not a bad thing,” warning only “fools” would think otherwise."
"For one thing, I think nuclear weapons should be way down and reduced very substantially, that’s part of it,” Trump was quoted as saying by the Times."

Onko tämä nyt fasistin puhetta? Jos ajatellaan esimerkiksi Natsi-Saksaa ja sen sotaisaa ulkopolitiikkaa, jonka Hitler muotoili julkisuuteen jo 20 vuotta II maailmansotaa, muistuttiko se enemmän tätä Trumpin linjaa vain sitä jatkuvaa paniikinomaista sotakiihotusta kauhua ja irrationaalista uhoa, jonka koimme Obaman linjana? Vastatkaa rehelisesti?

Tosin on liian aikaista arvioida sitä mitä Trump todella tulee tekemään asioiden suhteen, mutta aikeet ainakin kuulostavat oikein hyviltä ulkomaailman kannalta. Todellista antifasismia näet on maailman vähittäinen muuttaminen sellaiseen suuntaan, jossa fasistiset impulssit ja emootiot eivät enää saa ihmisten suurta osaa valtaansa. Kohtuuttomuus, asioiden kärjistäminen, provokaation lisääminen, ihmisten valtaosan perustarpeiden huomiottajättäminen ei ole antifasismia.

28.1.2017

Sairaspäivä, koko päivä vuoteessa flunssaisena. Kuuntelin Karl Amadeus Hartmannin Concerto funebren (1939). Mielenkiintoinen vapaatonaalinen/atonaalinen lyyrinen viuluteos. Minulla ei ole nyt tarkempaa tietoa kuulemastani äänityksestä, mutta se oli laadukas ja kuulassointinen. Varsinkin sooloviulu oli hienosti soitettu ja varsinkin äänitetty. Antifasisti Hartmannin selviäminen natsikaudesta hengissä on kyllä ihme, kun miettii esimerkiksi hänen Hitler Jugendia avoimesti pillkaavaa groteskia oopperaa Des Simplicius Simplicissimus Jugend. 
   
Johann Nepomuk Davidin musiikkiin en nyt tässä tilanteessa löydä raikkainta kuuntelukulmaa. Sonata for Violin Solo No. 2, op. 58 (1963) on kyllä loppuosaltaan mielenkiintoinen.  
 


"varsinkin romantikkoihin, näkee usein suhtauduttavan, ikään kuin he olisivat osallistuneet raskauttavaan, miltei rikolliseen toimintaan säveltäessään" Joonas Kokkonen: Ihminen ja musiikki s. 121

Joonas Kokkonen puhuu toisaalla kirjoituksessaan Musiikin oppineisuutta kahden vuosisadan takaa barokin ajan kiistelyistä (Johann Ernst Bach, Adlung), joissa seremoniallisen musiikin alkuperää pohdittiin. Esim miten musiikki välittyy ilmattomassa tilassa suoraan sielulle. Ja miten enkeleiden musiikki eroaa esimerkiksi Bachin musiikista periaatteellisella tasolla. Barokkista seremoniameininkiä siis.
Laskeuduimme alas hissillä. Naistutkija oli kanssamme. Hyvä ystäväni, joka ei koskaan juo alkoholia, kusi hissiin. Yritin selittää asian tutkijalle parhain päin. Se oli vaikeaa, koska hissi oli pieni. Minä olin puhunut niin paljon hyvää ystävästäni.

KUIN RUOKAA

Kuuntelen yhdysvaltalaisen Michael Pisaron soolokitarakappaletta Melody, Silence. Kappale on aika arvoituksellista ja periksiantamaton 45 minuutin kestossaan ja hidastempoisuudessaan. On vaikea ajatella millaista tällaista olisi kuulla livenä. Mutta taustalla kuulokkeista kuunnellen se ei ainakaan pitkästytä. Soitin on hienolaatuinen. Pisarolla on myös kiinnostavia noisekappaleita.



  
Pisaron musiikki ja äänitaide on äärimmäisen mentaalista. Kuuntelin kappaleen Kingsnake Grey (72 min) suuremmitta vaikeuksitta puoliunessa. Kappale on pitkä kenttä-äänitys metsästä yhdestä pisteestä. Lo wie–bdhbpr on täysin staattinen hypnoottinen nonsensikaalinen struktuuri, joka toimii sekin hyvin meditaationa, mutta huomion keskittäminen vaikeutuu loppua kohden Pisarolle poikkeuksellisen lyhyessa vain 20 minuutin pikkukappaleessa. Kappaleessa yhdistellään erilaisista toisilleen vieraista tiloista peräisin olevia äänitteitä. Tilojen välisyys ja liike tilojen välillä on Pisarolla olennaista. Tämä ei ole minimalistista musiikkia, vaan mentaalisia harjoitusta. Pisarossa on jotakin etäisesti gurdjiefflaista. 

AUDITIIVINEN SPIRITISTINEN ISTUNTO


  
"Musiikillisen" estetiikkani yksi lähtökohta tuntuu olevan se, etten juuri tee eroa siinä onko toteutus elektroninen vai akustinen, silloin kun kysymys on musiikillisstruktuurisesta fantasiasta. Laitan sanan musiikki lainausmerkkeihin, koska en oikeastaan edes väitä, että tämä on musiikkia. On niin helppo tehdä päinvastoin kuin kukaan. Ja varsinkin päinvastoin kuin itse ennen teki. Tämä voi olla aivan hyvin antimusiikkia pikemmin kuin äänitaidetta. Niin paljon kaikenlaisia musiikin tunnuspiirteitä ja rakennusperiaatteita siitä puuttuu. Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, mitä siinä on.
  
Tallennetun musiikin suhteen akustisten soittimien äänenlaatu on, ainakin parhaalla äänitystekniikalla tallennettuna, huikeasti parempi kuin nykyisten sämplesoittimien tai edes fysikaalisten soitinmallien äänenlaatu. Toisaalta elektronisten soittimien ulottuvuudet ovat erilaisia. Elektronisessa soittimessa kysymys ei ole samasta soittimesta, vaikka sen ääni jäljittelisi tai muistuttaisi jotakin fyysistä lähtökohtaa. On toinen kysymys pitääkö siitä, enemmän vai vähemmän tai mihin se sopii... mitä se ilmaisee... onko se ironinen jne. Mutta yksi olemassaoleva mahdollisuus se on.

Kun kysymys ei ole seremoniallisesta musiikista, kysymys on silloin elävästä musiikista, jolla on tarkasti määritelty kuulija. Musiikki on emotionaalisesti elävä tilanne esittäjän ja täsmällisesti määräytyneen kuulijan välillä. Tälle tilanteelle voi kenties ajatella ulkopuolien tarkkaiöijan. Seremoniallinen tilanne on henkimaailman kanssa kosketuksiin pyrkivä musiikillinen tilanne. On esittäjä, kuulija ja vielä jotakin muuta. Kekeinen huomio suuntautuu juuri henkimaailmaan, musiikin välityksellä, ei niinkään musiikkiin ilmimateriaalisuudessaan.

Voi kysyä, mitä äänite on? Se on tallenne, muistio. Se on myös materiaalisen äänen mahdollisuuksien esittelystä. Entä eikö ole suorastaan turhamaisena panostaa resursseja asioihin, jotka eivät ole seremoniallisesti kovin keskeisiä? Hyvälaatuista ääntä kuuntelee mieluummin, mutta suurtako väliä sillä on, jos se ei ole väline seremoniassa, eli hyvin intiimiä kommunikaatiossa henkimaailman  kanssa? Kyllähän me olemme jo kuulleet hyvälaatuista sekä huonolaatuista ääntä testimielessä aivan riittävästi? Ei näillä äänillä enää varsinaista materiaalista uutuusarvoa ole. Sen sijaan varinainen substanssi, sisältö, seremoniatilassa kuultu ei-ilmaääni, on moniulotteisempi asia. Siihen tutustuin ensimmäisen kerran pietarilaisilla tanssiklubeilla, elektronisen tallennetun äänen kautta. Puhuuhan Joonas Kokkonenkin (musiikillinen esikuvani kaikessa, paitsi kuuluvan äänen suhteen) paljon seremoniallisen hovimusiikin ja kirkkomusiikin ensisisjaisuudesta "profaaniin" musiikkiin nähden. Kokkonen kirjoituksissaan hassusti käyttää juuri sanaa "profaani" ikään kuin länsimaisessa myöhemmässä musiikkiperinteessä olisi aina ollut kysymys Eleusiin mysteerin kaltaisesta seremoniallisuudesta. Vai ovatko barokkisalit luotu juuri salaisia seremonioita silmällä pitäen. Onko varsinainen kirjoitettu länsimainen taidemusiikki vain kalpea aavistus siitä mitä seremonioissa ollaan kuultu? Ainakin flamenkon ylipapittaret tuntuvat uskovan näin tänäkin päivänä.  
   
Itse en niinkään sävellä, ole säveltäjä, luo säveltaidetta tai musiikkia tai esitystaidetta. Ainakaan tämä ei ole statement. Se ei kilpaile minkään kanssa, eikä ole mistään muusta pois, ei pyri korvaamaan mitään, ei vähättele, torju, korosta, ei pyri muuttamaan mitään, eikä varsinkaan vastustamaan mitään. Jotakin toista vasten on aina niin helppo seistä. Se ei pyri kuuluville tai olemaan piinaavan häiritsevästi korvissa jonkin minkä muun hyvänsä häiriön sijaan. Työvälineitä tietoisuudentutkimiseen se kylläkin tarjoaa. Se yrittää seistä omilla jaloilla. Se on taistelemista materiaalisten haasteiden kanssa, kilpailuhenkeä, joka ei ole suunnattu ketään ihmistä vastaan, vaan on kuin leikki josta nautitaan. Siinä on voimia jotka etsivät aktiivisesti purkautumiskanavaa. Se on materiaalia, johon voi kohdistaa huomiota ja työtä. Työtä, jolla on itseisarvo. Mutta se konfliktoi suurinpiirtein kaikilla tasoilla musiikkiin liitetyt kyseenalaistamattoman sosiaaliset asenteet. Tarotissa tätä kuvaa Sauvat 5.

Lord of Strife

Ylipappi Joonas Kokkosen tavoin uskon, että musiikki on pohjimmiltaan mystistä ja irrationaalista. Ylipappeus (maallisessa mielessä) on minulle se illuusio, josta ensimmäisenä pitää luopua. En ole löytänyt itselleni henkilökohtaista opettajaa. Siksi vaikeuteni ovat merkittävät. Minun on pakko turvautua omaan järkeeni, intuitiooni, vaikutteisiin joita kykenen hankkimaan ja lahjoihin joita kykenen vastaanottamaan. On vaikea opettaa toista, koska olisi mieletöntä ajaa ketään ihmistä niin suuriin ahdistuksiin ja vaikeuksiin, joita itse olen läpikäynyt. Se on julmaa, epäinhimillistä ja mahdotonta. En toivo kenellekään samaa. Uskon, että vain ani harva ihminen voi selvitä hengissä ja terveenä niin yli-inhimillisen okkulttisista haasteista, joita minulle siunaantuu tämän tästä. En hetkeäkään kuvittele selvinneeni omavoimaisesti, vaan henkimaailman lahjavaihdon avulla. Tämä syvästi subjektiivinen kokemus on arkipäivääni, arkirutiinieni ytimessä. Toisaalta jokaisen romantikon kohtalo on sama. Jos ei se ole sama, se ei ole romantikko. Jos maailmanaika ei tuota identtistä mahdottomuuden kokemusta, se ei ole tuottanut ainoatakaan tosiromantikkoa.
  
Romantiikka on läpikotaisin menetelmällistä ja prosessuaalista magiaa. Se on rajoitetyöskentelyä joka ei noudata sääntöä tai kavaa. Romantikon rajoite on aina ulkoinen rajoite, jonka hän abstrahoi, ja johon HÄN ITSE suhtautuu soveltavasti, luovasti ja väistäen. Huomatkaa mikä ero tässä on sellaiseen prosessuaalisuuteen, joka itse tieten tahtoen luo itselleen rajoitteet? Aivan kuin ulkoisessa todellisuudessa ei olisi rajoitetta ja sitovuutta tarpeeksi? Rajoitteen, ollakseen tiettyjä vaikutuksia tuottava, on nojatta reaaliseen. Jos se on keksitty ja keinotekoinen, se ei ole intensiivinen ja todella muotoa luova. Leikki ei ole vain leikkiä, vaan syvemmin totta. 
    
Tällaisessa prosessuaalisuudessa on musiikin suhteen pikemmin kysymys auditiivisista spiritistisistä istunnoista tai surrealistisista musiikillisista peleistä, kuin siitä että valmistettiaisiin ruokaa tarkasti hyvän ravintolan reseptiä noudattaen. Tämä ravintola ei voi olla hyvän ravintolan maineessa. Se ei ole esimerkillinen. Se on arvaamaton niin kuin Arnold Shoenbergin esittelema 12-säveltekniikka, joka ei tarkemmin ajatellen ole muuta kuin yksi surrealistinen peli sääntöineen.
 
Esimerkiksi yllä linkitetyn kappaleen kaikki nuotit, eli sävelkorkeudet ovat syntyneet yhdeltä istumalta, yhtenä improvisaationa, eikä jälkikäteen ole tehty muutoksia. Muuten muutoksia on tehty paljon. Kappaletta ei pidä ajatella valmiina, kuten ei mitään SC-sivulta löytyvää, kaikki on kehittelyssä ja täynnä monentasoista ongelmaa. Kyseinen kappale pitää nähdä nimensä, E.T.A Hoffmannilta saadun Paholaisen eliksiirit valossa, jota sen saatanallinen logiikka mielessäni edustaa. Kappale on siis pohjavireeltään ironinen, muttei joka suhteessa ironinen, vaan rajatussa mielessä. Tällainen alkuperäisyyden säilyttäminen ja muutosten välttäminen, on vastakkaista säveltämiselle, tyypillistä äänitetylle improvisaatiolle. Tässä on kysymyksessä sekamuoto, jossa tallennetun soitetun improvisaation tiettyjä ominaisuuksia on (jonkin olennaisen katoamisen uhallakin) jatkokehitelty siinä missä tietyt asiat on jätetty koskemattomiksi. Eikä tämä ole improvisaatio sanan tavanomaisessa merkityksessä. Suuri osa "koneen" logiikasta on determinisesti ennaltamäärätty.
     
Kappale ei edusta mitään erityistä asennetta. Ei paatoksellista halveksuntaa jotakin toista tekemisen tapaa kohtaan. Se esittää oman uteliaisuutensa ja kysymyksen siitä, että kenties näin voidaan toimia (vaikkei omani kävisikään esimerkiksi onnistuneesta yrityksestä). Herännyt energia on liikkeessä, sitä on yritettävä ohjata pakottamatta oikeaan suuntaan, se kehittyy ja kypsyy. Kaikki on mahdollista, mutta työ hyvin kevyttä. Työn ytimessä on tarkka kuuntelu, eli harha-asekelien ja työläiden ansojen välttäminen. Sortokausi on jatkuva ja torjunta ikuista. Työskentely on kokoajan enemmän itseen hiljentymistä ja paikallaan oloa kuin säntäilyä. Tärkeintä on fokus ja liikkuvuus. Kokemuksen hankkiminen ja eteenpäinmeneminen.

The Lord of Oppression

Tämä on bittien seremonia. Ja myös tiedon esittämistä. Vaikka auditiivisesti ehkä kaukainen, on lopullinen seremoniallinen musiikki filosofisesti hyvin läheinen. Mutta tietoisuudelle se on iso siirtymä, joka olisi tehtävä. Sauvojen 5 kuvaa tätä työskentelytilanteessa nyt olevaa taistelua, epäharmoniaa, konfliktia, joka ei välttämättä ole tuhoisa konflikti, vaan välttämätön edellytys siirtymälle kohti uusia uria. Se on myös olennaisesti moraalinen konflikti. Siirtymä ei voi tapahtua ilman suurta määrää työtä, jolla pöytä saadaan puhtaaksi. On varauduttava siihen, että kaikki mitä on tehty on väärin tehty. Tämä on tietysti jokaisen uudistumiskykynsä säilyttämään pyrkivän ihmisen päämääräkin, että edessä olisi vielä jotakin "oikeampaa". Vaikeinta tietysti niille, jotka ovat saavuttaneet menestystä.

Kohtalon pyörä X määrittää työskentelysuhteiden intervallisiirtymät. Kulloinkin on tehtävä käytössä olevan energian mukaisia asioita. Tähti ohjaa sinne, missä seuraava alku on. Sateenkaaren päähän vaelletaan histaasti puhtaiden henkimaailman visioiden ja innostavien näköalojen pitkospuita.



Ettlingenin linnan taikasieni-seremonia-barokkisali Asamsaal. Todellisille kitaristeille.




27.1.2017

toisen mustia pisteitä erottaa
heikoimmin hyväntahtoinen
avulias ihminen. Osittainen sokeus
hankalimmin opastettava
Tasa-arvo on Steinerin mukaan sitä, että reinkarnaatiossa joka toinen syntymä on mieheksi, joka toinen naiseksi. Miehenä huilataan, naisena nautitaan. Pitääkö sitä miehenä inistä siitä, että naisilla on tässä elämässä hauskaa. Itselläkin, seuraavassa, viimeistään. 

PROSEDURAALIROMANTIKKO

Lapsena en tiennyt, että
aikuisena eniten maailmassa
minua tulisi vituttamaan se
että jotkut ovat realisteja.
Että aina kun minua loukataan
pahimmin, sitä perustellaan
vilpittömästi, realismilla.

Romantikko, ole realisti. 

25.1.2017

Niinistöhän puhuu täyttä asiaa. Eipä tohon logiikkaan voi mitään sanoa. Olen yllättynyt Niinistön esiintymisen maltillisuudesta. Tämähän on jo vuoden vanha.

Janne Nummela
ORDO AB CHAO
Maalauksia / Paintings / Psychoactive Realism

Avajaiset / Opening 4.2.2017 18–21, WELCOME!

Avoinna / Open 5.2.–24.2.2017 7:30–17:00

FACTORY STREET GALLERY
Tehtankatu 19 Helsinki

Kohoaminen, Soaring, 2013, alcyd on canvas. 80 x 60 cm.

Jos Rajatieto TV:n lisäksi pitäisi valita vielä yksi "TV-sarja" jota "seuraan", se voisi olla tämä 24/7 valvontakameralähetys vatikaanilaisen kardinaalikokelaan hyvin pelkistetysti kalustetusta kaupunkiasunnosta. Omistaja lähinnä harjoittelee asunnossa kirkkolaulua, jossa on siinäkin selkäpiitäkarmivan aavemainen, miltei lovecraftmainen tunnelma. Mutta kuvaus on päällä lähinnä siksi, että asunnossa kummittelee isolla paavillisella pensselillä. TV-katselijat voivat seurata tosiajassa esineiden itsenäistä liikehdintää, ilmestymisiä ja sen semmoista, mitä nyt ihmiset tänäpäivän televisiosta katselevat.

TAROTJUONNE

Olen alkanut käyttää Tarotia aika monella tasolla kirjoittamisessa. Paitsi että Tarot on metodi, jonka avulla voi selvitellä millaisia hyvänsä fiktioon liittyviä suhteita ja kysymyksiä (tämä on hyvin tunnettu metelmä), se mahdollistaa erityisen mielenkiintoisen metalinkitysjärjestelmän.

Blogimerkinnän tagit merkitsevät usein pelkästään tekstin pintatasontemojen ja ainesten motiivilinjoja. On vaikea kohdistaa tekstejä pelkkien tagien avulla toisiinsa. Voi todeta, että kyllä, pinnallinen, assosiatiivinen, suhde on olemassa, mutta ei noiden erillisten tekstien yhteistarkastelusta silti välttämättä aukea mitään sen enempää.
 
Jos tekstin pyrkii analysoimaan Tarotin avulla ja fokusoimaan merkityksen yksittäiseen Tarot-korttiin, on tuon kortin muodostama tekstien linja jo paljon syvemmin keskenään resonoiva. Tarotin historialliset pakat ja pakkojen erilliset selitykset, jotka kaikki löytyvät internetistä, ovat motiivisessa suhteessa toisiinsa. Tarot-tagi voi tällöin viitata minkä hyvänsä pakan mihin hyvänsä korttiin: näitä ei tagissa erotella. Erillisten pakkojen samojen korttien rinnastaminen ei aina ole itsestään selvää. Joskus se edellyttää syvällisiä oivalluksia. Näitä saattaa syntyä tekstien avulla spontaanisti: Tarothan kirjoittaa meidän (kollektiivisella spiritistisellä) sulkakynällämme omaa romaaniaan.
 
Voi ajatella että myös astrologia on tällainen intertekstuaalinen metalinkitysjärjestelmä. Astrologiasta voimme tietää täsmälleen vain sen verran kun havaitsemme omaa henkilökohtaista organismiamme suhteessa planeettojen liikkeeseen ja gravitaatiovoimiin. Astrologian hyötykäyttö edellyttää kymmenien vuosien itsetarkkailua ja säntillistä päiväkirjaa. Tätä ennen astrologia voi olla dekonstruktion ja intertekstuaalisuuden motiivitekniikka. Nähdäkseni juuri tämä on astrologian oikeaoppinen alkuperäinen käyttö.


Kirjoitusharjoituksia.

1. Ota tekstifragemttien varasto (mieluiten satoja fragmentteja) ja tarotpakka. Nosta sokkona jokaiselle fragmentille yksi tarotkortti. Kun olet tehnyt näin jokaiselle fragmentille. Tutki yhdessä niitä fragmentteja, joille on noussut sama kortti. Toista koe editoidulla materiaalilla.

2. Ota tekstifragemttien varasto (mieluiten satoja fragmentteja) ja tarotpakka. Valitse tietoisesti harkiten jokaiselle fragmentille yksi tarotkortti. Kun olet tehnyt näin jokaiselle fragmentille. Tutki yhdessä niitä fragmentteja, joille olet valinnut yhteisen kortin. Toista koe editoidulla materiaalilla.
  
3. Vertaile kahdella edellämainitulla tavalla syntyneitä lopputuloksia. 
Novalis jyrisee: Se on aina vuorikristalli jota menetelmällisesti nesteytetään. Milloin kammottava ja suhteiltaan vääristynyt, milloin kaunis ja ehyt kristalli. Sitä on maailman dynamiikka. Vastakkain ovat kaksi suurta cut-up -runoilijaa, jotka leikkaavat ja liimaavat lakkaamatta toistensa lopullisia pääteoksia.  

TEOLOGIAN OPPITUNTI: YLELLISYYS

Koleeramäki nasaloi: "Vanha kansa tietää: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Ja tipahtaminen ilmiönä on näissä kuvioissa monista havaitsemattomista nanoputkirakenteista kiinni. Se ei koskaan tipahda.
  
Vaikka se kerran tipahtaisi, sen sisällä on mikroelektroniikkaa, etäaktivoitava myrkkyampulli. Se ei tipahda. Ei sinulle. Tunne itsesi. Älä odota. Tiedä syyt. Se on Ajanpelaamisen mestari. Tipahtaminen on aistiharha. 
        
Suuri Hans Selo opettaa, pikemmin esimerkkinsä kuin teoksiensa kautta: pahin virhe johon viimeinen inkarnaatio saattaa syyllistyä, on diivailu. Siitä seuraa pahennus, yllättävä kosto. Ei suinkaan jumalien taholta, vaan ihmisten. Ollakseen elämän suuresta linjasta hellittämätön, ei riitä että huomio suurisydämisyyden pehmeät äärettömyydet, on huomioitava myös pikkumaisuuden ja mielensäpahoittamisen tämänpuolinen mahti.
 
Jos suostuu odotukseen, viivästyksiin, lykkäyksiin, pian hän on entinen viimeinen inkarnaatio.  Koston mieli on tässä karmaattisen päämäärän romutusyrityksessä, joka suurentaa pienet esteet ja mielet. Ystvällisen jumaluuden hellävarainen käsi ohjaa ja opastaa sinut helvettiin. Mitä se on? Jotakin kiinnostavaa ehkä? Kenen käsi se oikein oli? Erotitko todella kristinuskon jumalan islamin jumalasta pelkän pilvestä ilmestyneen kädenpuristuksen perusteella? Myös ihminen, utelias, pieni, pahantahtoinen, voi olla pilvessä, pilvihipiäisessä, hipiä pilvissä, ja ojentaa sieltä kätensä.

Helvetissä kaikki on nanomittakaavaisen pientä, mutta et huomaa sitä, koska olet itsekin pieni. Langat, jotka aluksi olivat näkymättömiä ovat nyt raskaita sillanrakennusaineita. Jos se ei haittaa, mikäs siinä sitten. Sellaisille on kaikki sallittua. Hän oli entinen viimeinen inkarnaatio jo syntymästään, juorutaan jälkikäteen. Kas tässä käteni. Tartu, tartuthan."

VIIMEINEN INKARNAATIO

Koleeramäki loimusi: "Entä jos karman laki ei ole totta vain seuraavien hypoteettisten inkarnaatioiden suhteen, entä jos karman laki toteutuu jo tässä ajallisessa poteroitumisessa? Entä jos universumi on, ei suinkaan korpernikaalinen, vaan suuri peilisali, jonka kuvajainen muuttuu vain suhteessa Minän muutoksen. Maailmateatteri näyttäytyy sellaisena kuin eletty elämämme. Siinä on yhtä paljon rakkautta ja vihaa, kun meissä on ollut. Maa tai Aurinko ei ole kaikkeudessa minkäänlaisessa erityisasemassa. Entä jos maailmankaikkeus pyörii Minän ympärillä. Ja me voimmekin, pieninkin meistä, täysin ratkaisevasti vaikuttaa aivan kaikkeen siihen, mistä kunkin meistä maailmankaikkeus koostuu. Ja kun me hypimme suuren Okeanos-meren rannalla toistemme yksilötietoisuuksille kuin lapsi rantakiville, me koemme psykedeliatunnelille ominaisia värielämyksiä.

Valmistautunut, viimeisessä inkarnaatiossa oleva, tarvitsee substanssin ja seremonian, varmistuakseen siitä, että henkimaailma, taivas ja helvetti, todella ovat, ei sellaisina kuin meille kerrotaan. Seremonia antaa tietoa niin paljon kuin sille annetaan. Siksi valmistautumattomana ei pidä lähestyä jumaluutta. 
 
Traditionaalinen syklinen aika koostuu ihmisyhteiskunnasta, joka elää kiinteässä symbioosissa henkimaailman kanssa. Henkimaailman vaikutus, dominanssi, suurempi äly, ovat niin arkipäiväisiä asiota, ettei niistä tarvitse EDES puhua. 

Moderniin, eli tekhnen hyppäykselliseen kehitysvaiheeseen siirtyvä yhteiskunta asettaa henkimaailman taka-alalle, mutta ei halua luopua sen lahjoista. Moderni filtteri suodattaa pois metafyysiset arvostelmat. Se luo tekhnen avulla etäisyyden, jolla tuonpuoleinen heijastetaan tämänpuoleisessa aineellisuudessa ilman alleviivattuja symbolifunktioita. Modernia ihmistä tyydyttää ennen muuta tämä suurella taidolla aikaan saatu tarkka vastaavuussuhde, josta hän saa elävää ja aktiivista mielihyvää, ja jonka hän kokee henkisen energiansa varastoitumisena. 
 
Mutta pyhän kielen, suoran henkimaailmaan viittavaan symbolifunktion katoaminen modernissa, tärvelee uhraamisen tarkkuuden. Tästä seuraa postmoderni vaihe. 
   
Postmoderni ihminen ei ENÄÄ uhraa. Hän ei usko henkimaailman olemassaoloon tai tuonpuoleisiin, mihinkään omaa CV:tä "suurempaan", joka viitaisi henkimaailman mestareiden ilmiselvästi ihmistä suurempaa älykkyyteen. Postmoderni ihminen nauttii vapauksistaan täydellisesti antiikin ihmisen vastakohtana. Pienuuskuvitelmassaan postmoderni ihminen ottaa tekojensa kunnian itselleen, jos vain saa. Tällä suvereenilla ja omnipotentilla asenteella postmoderni ihminen vapauttaa itsensä huimaan mielivaltaiseen aineellisen ympäristönsä ja aineellisten olomuotojensa muokkausleikkiin. Tämä muokkaaminen ei pidä huolta enempää modernista henkimaailman vastaavuussuhteesta, kuin traditionaalisesta symbioottisesta ja pelokkaan kunnioittavasta yhteydessä henkimaailmaan. Postmoderni on akuutti kollektiivinen psykoosi. Se muistuttaa William Burroughsin cut-up metodia, ei niin päin, että aineellista nesteytettäisiin, jotta nesteen pinnalle kaadettuun ölyyn järjestyisi tuonpuoleisen älyn monimutkaisuutta selkeyttävä vaikutus -- vaan niin, että seremonialliset sisällöt leikellään ja sekoitetaan mielivaltaisesti, ikään kuin ne olisivat saaneet alkunsa tämänpuoleisesta, labyrintiksi, jonka ainoa tarkoitus on toisten, perässä tulevien, ihmisten eksyttäminen. 
     
Postmoderni on äärimmäinen sieluntila. Se on totaalista sotaa viimeisen inkarnaation pyrkimystä vastaan. Se on ikään kuin varhaisempien inkarnaatioiden taistelua lopullista muotoa vastaan. Se on suurta viivytystaistelua ja Suuren Ajanpelaajan mestariorkestraatio.
    
Luultavasti postmoderni aika päättyy maailma-seremoniaan. Postmodernista ihmisestä ironisen välimatkan päähän vetäytynyt, mutta siitä esiin kutsuttu jumaluus näyttäytyy suurelle yleisölle sotaisassa hahmossa tai kuoleman hahmossa. Tämä ei välttämättä tarkoita III maailmansotaa, vaan totaalista muutosvoimaa, joka sysää nyt elettävän aikakauden äkillisesti jonnekin psykedeelisten galaksien kaukaisuuteen. Tällainen kauhistuttava, pimeydenvalaiseva psykedeliatunneli on jumalallinen leikkaus. Näin täytyy olla, jotta viimeinen inkarnaatio voisi palauttaa viisauden ja sopusoinnun maailmaan, mikä luultavasti ei ole ainoa mahdollinen lopputulema. Lienee myös mahdollista että tämä maailmankaikkeus äkillisesti katoaa, kuin plasmaksi rypistetty paperitollo jumalan piirustuspöydän alla olevaan roskakoriin."

24.1.2017

HANS SELO JA PSYKOAKTIIVINEN CODEC

Suomalaisen kirjallisuudenharrastajain käsikirjastosta on löydyttävä Eskelisen eloonjäämispaketti, eli ne romaanit, joita Eskelinen proosahistoriassaan kehuu. Niiden ääreltä hypätään sinä päivä ikkunasta kun fasistit ovat täällä. Sitä ennen luetaan.
      
Olen ollut tässä flunssa ja pää sekaisin, mutta Selon Pilvihipiäinen (1985) osui tänään hyllystä käteeni. En ole aiemmin löytänyt Seloa. Nyt pakotin itseni lievän alkuvierastuksen yli tämän ajatuksen voimalla: Eskelisen kehut eivät ole turhia. Tässä on oltava jotakin, mitä en ole vielä oivaltanut. 

Aika nopeasti alkukankeuden jälkeen teksti palautti fokuksen ja huomion plus jonkun tiedostamattoman kuvallisen lisäraidan. Voin ymmärtää niitä jotka eivät saa radioasemaa kohdalleen, mutta minulla onnistui säätö tänään ja tulee aika tuhtia ohjelmalähetystä sisään. 

Luettuani tekstiä jonkin aikaa, se näyttää minulla tehoavan jotenkin suoraan tietoisuuden ohi alitajuntaan. Syntyy tietysti yhteys silmien edessä virtaavaan alkupuolella lähes välimerkittömään tekstivirtaan. Pian havaitsen aktiivisen kuvittelukykyni ohi saavani kummallisia psykedeelisiä kuvia, tai kuvavirtaa, jolla ei vaikuta olevan ilmisuoraa yhteyttä tekstuaaliseen tasoon. Avarat ja tilalliset, kesäiset ja raikkaat kaupunkikuvat ovat alkusivuilla emotionaalisesti voimakkaasti ja hyvin sensitiivisesti latautuneita. Ne pulppuavat jostakin omalle ajallemme vieraasta SUPER HIGH RESOLUTION tila-ajasta. Myöhemmin, kun lause lyhenee myös tilavaikutelma, eräänlainen jälkikaiunta-aika lyhenee.  

Mitäs ihmettä tässä Selossa oikein tapahtuu... ?

Vaikutaa siltä että kysessä on järisyttävän tuhti tajunnanvirtainen ergodinen kirjallisuus, jossa lukija on osittain tekijä. Eli ergodisesti enkoodattu virtaus dekoodautuu lukijan tietoisuudessa paljon yli varsinaisen tekstuaalisen informaation. En ole varma edellyttääkö tämä lukijalla kokemuksia kuvatusta ympäristötä tapahtuma-ajan tienoilta tai myöhemmin. Minulla niitä on. Erittäin voimakasta psykoaktiivista vastekykyä koodauksen onnistuminen edellyttää lukijaltaan varmasti. Kysymys ei ole ergodisesta kirjallisuudesta, joka edellyttäisi vaihtehtoisia polkuja, vaan ainoastaan lukijalta tiettyä erityistä aktiivista vastaanottokyvyn muotoa. Itse en lue tätä niinkään juonen vaiheita seuraten, vaan varhaisena yrityksenä tallentaa tilaa Nokia Ozo -tyyliin, nykyteknologiaa paremmin tuloksin. Nokia Ozon kuvavirtahan on esimerkiksi Youtubesta katseltuna samalla tavalla ergodista: se edellyttää käyttäjältä itseltään kuvanrajausta ja mahdollistaa 360 asteen päänliikutuksen, mutta ei mahdollista vapaata liikkumista tilassa tai hyppimistä aikajanalla.  


Sami Liuhto näköjään ehtinyt jo asian äärelle:

"Andreas Holmista tuli cheela eli Pilvihipiäisen mukaan palvelija ja koeoppilas, jolle Mestari paljasti astraalimaailman kauniissa puutarhassa, et tä Andreas Holm on yksi maailman kahdestakymmenestäyhdestä parhaasta kirjailijasta j a, tämä on merkittävää, osa näistä kirjailijoista ei ole kirjoittanut kirjoja lainkaan."
Entä jos karmaattisen trauman paino on vain yksinkertaisesti liian suuri. Onko muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä loppuelämäksi hiljaisuuteen meditoimaan. Kannattaako mitään muuta edes yrittää.

VALEPROLETARIAATTI

Fake proletariat. The “new proletariat” (probably accidentally) formed from people who thought of themselves as oppressed by society. This is very important: the oppressed elements were, more or less, plucked from the society and then set off on the society itself, within the framework of fighting for the rights. Those are the “globalized people’s masses” - the lower-class people who allied with the supranational elite. This new proletariat received hefty bonuses. Leaders and activists received teaching grants and seats in various committees and funds. Bards and chroniclers got financial and information support. The ordinary fake proletarians received direct and indirect benefits and the things produced by the first two categories: mass propaganda and mass culture. Why do we call this proletariat a fake one? Because it had never opposed the super-elite. They have never questioned the basic inequality of opportunity. They have only fought against the “secondary” inequality: gender, sexual, racial, the only result being the “right of oppressed minorities to get some privileged handouts. The weakest spot of the fake proletariat is that they only can act if they’re supported by sponsors, either directly or indirectly. As soon as sponsors pull out, the fake proletariat becomes marginalized again and decreases greatly in size.

KILKUTAN RUOSTEISTA ELÄMÄNKELLOA

Väärin tuomittua miestä kuljetettiin kaupungin halki hirttolavalle. Riitelevä pariskuntakin ryhtyi suutelemaan. He tiesivät väärästä tuomiosta ja halusivat suutelemalla asettua lahjotun tuomarin puolelle. Keskinäinen riitansakin ratkesi onnellisesti. Riitelevät lapset piirsivät maahan hirttosilmukan, ja kuin mekaaniset kojeet ryhtyivät ilveilemään sen ympärillä. Kaupunkilaispentujen aisti vääryydelle on tarkka. Mutta katusoittaja, joka oli liian hyvä katusoittajaksi ja jolle ei siksi koskaan annettu rahaa, taukosi soittonsa.
    
Kuolemanrangaistus palvelee esteettistä mieltymystä aristoteliseen runousoppiin. Vasta kun tarinalla on alun ja keskikohdan lisäksi myös loppu, saadaan opettavainen tarina kahvipöydässä kerrottavaksi. Ilman kuolemanrangaistusta sukkeluus ja hilpeys on vähäisempää. Seuraelämä kärsii. 
 
Ottaen huomioon EU:n julkilausumat kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanon yleismaailmallisen keskeyttämisen tukemiseksi ja YK:n yleiskokoukselle 19. joulukuuta 2006 esitetyn julkilausuman kuolemanrangaistuksen lakkauttamisesta, jonka on allekirjoittanut 85 maata ympäri maailman, en sentään viitsi aivan rypeä tilassani. Minulla ei ole mitään hinkua esittää sellaisia älyllisiä taitotemppuja että yleiskokokous vielä ryhtyisi epäilemään julkilausumansa syvällisempää järkevyyttä.
   
Dostojevski lähti mestauslavalta vankileirille tyynesti kansanjoukkoja villitsemättä. Se ei ollut loppu vaan uusi alku, mutta energitasoltaan matalaoktaaninen. Hänellä oli puolellaan nuoruus, rangaistuksen lyhyehkö kesto ja suuri oppimiskyky. En voi verrata itseäni häneen. Ajattelin aluksi rankaista rankaisijoitani olemalla ajattelematta rangaistustani. Voihan sitä, se joka siihen pystyy, muuttua pieneksi linnuksi ja pyrähtää kaltereiden välistä vapauteen. Siinä menisi asiasta saatavan opin mahdollisuus. Jos ja kun minä joskus vapaudun, siinä maailmassa ei ehkä koko Venäjän maata ole olemassa. Toivon, että sitä ei lasketa syykseni.

(9/1/14)(26/9/16)

VÄKIVALTAVIIHTEEN PUOLUSTUS

"Olisi pyrittävä ymmärtämään se itsestäänselvältä tuntuva, mutta kaikkea muuta kuin itsestäänselvä ero, että väkivallan esittäminen ei ole väkivaltaa, vaan sitä päinvastoin on aina juuri "itsestäänselvyys", etäisyyden kadottaminen, samaistuminen, sokea innoitus, fantasia, jonka vallassa väkivallan teot tehdään." Kirkkopelto, s. 52

Tuntuu, että asiassa on toinenkin puoli. Jotenkin se liittyy transgressiiviseen taiteeseen. Transgressiivinen taideasenne saattaa joissakin kiihottuneissa mielissä muuttua diagnoosista ja etäisyydenotosta toimintaohjeeksi. Kirous on jotakin diagnoosia edeltävää. Kirous on negatiivisen diagnoosin ennuste. Toisaalta haltioituminen, kauhistuttava parittelu jumaluuden kanssa, saattaa tuottaa äärimmäisen rakkaudellista kauneutta.

PASKAPÄÄN MÄÄRITTELYÄ

"Systeemin mies" on palkkasotilas, jonka toiminta perustuu siihen, että hän ei tiedä mitä tekee. "Systeemin mies" sotii vihollista vastaan, jota hän ei tunne. Lopulta hänelle palastuu, että hän on sotinut koko elämänsä omaan itseään, omaa henkilääkäriään ja omaa suojelusenkeliään vastaan. 

"Hylkäyskirjeet ei ole vain hukattuja tilaisuuksia. Ne ovat lyöntejä kasvoihin. Niistä jää arpia. Ne voi päättää kantaa ylpeästi mutta sittenkin näyttää muiden silmissä epämääräiseltä baaritappelijalta."

En tietenkään tarkoita mitään tällaista, enkä edes henkilökohtaisesti, vaan viittaan "paskapäällä" Markku Eskelisen tuossa Hesalaisen kirjakerhon haastattelussa tarkemmin muotoilemaan tärkeiden teosten ja tekijöiden tahallisen ja tietoisen tuhoamisen traditioon.

Eskelinen esittää kirjassaan helminauhana tällaisia negatiivisia vaikuttajia. Arkkityyppi on Irmari Rantamalan julkaisija ja tuhoaja Eino Railo. Railo osallistui Rantamalan teloitukseen, mutta ahkerana ja säntillisenä paskapäänä ei jättänyt hommaa kirjailijan fyysiseen tuhoamiseen vaan jatkoi vuosikymmenet "puhdistustaan".

Ilmiö ei ole vain suomalaiskansallinen. Klassinen yleisesti tunnettu esimerkki on Hölderlinin tuhoaja Schiller. Juttu on mutkikkaampi ja Schiller vain myötävaikutti Hölderlinin tragediaan, joka johtui pääasiallisesti hänen pitkäaikaisen rakastettunsa kuolemasta tai tuntemattomasta syystä. Mutta monet romantikot saivat kokea samoja asioita kuin tämä heidän esikuvansa.

Tarkoitan henkilöitä, jotka omalla näköalattomalla toiminnallaan rikkovat tietoisesti ja tahallaan kulttuurisesti arvokkaista asioita. 2000-luvun runoaktiivisuuden tuhoaminen tapahtui juuri tässä "taiteensuosimisen" hengessä. Esimerkiksi Ensyklopedian aloitekykyiset tuhoamisen yrittäjät lasken kuuluvaksi "paskapäiden" harvinaislaatuiseen joukkokuntaan. Kollektiivisissa projekteissa "hajoittaja" yritetään saada ensin sisälle. Jos se ei onnistu, se on lopulta koko projektin ilmoitus ja  evankeliumi.
 
Mutta en puhu vain itseeni kohdistuneesta systemaattisesta väkivallasta (olen laskeskellut, että pelkästään henkilöäni pilkkaaviin lasten piirrosohjelmiin on SES antanut avustuksia viimeisen kymmenen vuoden aikana yli 100 000 euron edestä, ja tämä on vain jäävuoren huippu niistä omakustanteista toimintaani vastaan suunnatuista julkisista investoinneista, joiden katsotaan olevan tuottoisia... olisiko tässä nyt väkinäisen hymiön paikka), sillä kaikki "paskapäät" eivät lopulta henkilössään näy minulle vaikka kaikki "paskapäät" vihaavat minua, koska arvaavat minun vihaanvan itseään, jos näkisin heidän tekonsa. Vihaan heidän tekojaan ja he vihaavat minun tekojani, myös salattuja tekojani, tai kenties ensisijaisesti juuri niitä. 
  
Minä teen kuitenkin mitään, yhtälailla julkista kuin salattua, hyvin vähän, koska käteni ovat tiukkenevasti sidotut alusta asti, eikä mitään vapauttavaa etenemissuuntaa ole osoitettu. Kenties niin on jossain mielessä hyväkin jonkin karmaattisen oikun takia, mutta eipä maailma nyt tällaisenakaan, josta vaikutukseni on tiukasti "puhastettu", niin ihanteelliselta vaikuta. 

Karmaattisen näkökulman ajattelu on tullut itselleni koko ajan tärkeämmäksi. Tiettyihin asioihin kykenen löytämään syitä vain siltä suunnalta. Tietysti minussa on vikoja, puutteita, heikkouksia, niin kuin jokaisessa ihmisessä on. Tiedän, että nämä piirteeni ärsyttävät joitain ihmisiä, jotka yleensä tuppaavat olemaan varsin vaikutusvaltaisissa asemissa, luontaisen antipatian paatoksella. Olen toki itse "paskapää", jonka täytyy oppia ja tiedostaa vielä monta monituista asiaa, päästäkseen eroon paskasta. Teen aika tavalla töitä paskan kanssa. Kokeilen aktiivisesti uusia tapoja. Paskan poistaminen omasta päästä on kova homma, sillä paskaa on moni sellainenkin asia, joka ei aluksi haise. Tulokset näkyvät hitaasti. Olen henkilökohtaisen yksityiselämäni skenen ylipappi.

Tämä tietoisuus on eräs syy siihen, miksi yritän auttaa "puhastajia" ja pitää itse itseni niin täydellisesti kuin mahdollista erakkotilassa ja poissa ihmisten silmistä. Että olisi "puhasta" siistiä, ainakin sisätiloissa. Jokaisen on pakko myöntää, että olen ainakin yrittänyt "olla olematta", siis täysin siisti. Kirjojen julkaisun välttäminen, vaikka sitten sisäiset estonsa "paskapäihin" ulkoistamalla, on pyrkimystä harmooniaan ja ikuiseen rauhaan. 
  
Mutta en tietenkään puhu tässä vain itsestäni, vaan kukoistuksesta yleensä, viitaten taannoiseen HS-uutiseen runouden valikoivuuteen tähtäävistä julkaisumääristä nyt.
  
2000-luvun runousliikehdinnän hajottaminen kohdistui negatiivisimmillaan vain muutamiin avainhenkilöihin. Heikkeneminen ja yhteisen hengen tuhoaminen taas tulee kohdistumaan kaikkiin yhtä lailla pidemmällä aikavälillä. Pahinta tällaisessa hajoittamisessa on se, että kohteena olevat alkavat riidellä keskenään ja tuhoamaan toisiaan. Se on tarkoituskin. Olen demonstroinut itse tätä pahuuden muotoa haukkuamalla osuuskunta Poesiaa joka käänteessä. En tietenkään OIKEASTI vihaa Poesiaa tai poesialaisia. Olen vain halunnut demonstroida heille sitä mitä hajoittajat haluavat. Koska poesialaiset eivät nähtävästi itse ymmärrä olevansa vaarassa ennen kuin "hajoittaja" emanoituu heidän sisälleen.

Yleisesti ottaen kulttuurissa, jos toivoisi sen kukoistavan, keskeisiä voimia kannattaisi koota, eikä hajottaa. Sitä haluaisi nähdä tämän suuntaisia akteja. On aina tehtävä päätös, kummasta tykkää enemmän runoudesta vain ydinsodasta. Joskus tuntuu siltä, että riitely joillekin on pääasia, ikään kuin pieni energiaa jauhava pato virtaavassa vedessä. Ensisijaista on kiisket, toissijaista kukoistus.

Fakta on sekin että tulevat sukupolvet tulevat elämään entistä syvemmässä digitaalimaailmassa, joka mahdollistaa uusia elämyksiä joillekin vieraannuttamalla käyttäjät vanhoista formaateista. Ihmisen aika ei riitä kaikkeen. Voi ajatella, että runojen lukeminen, joka on lähes aina ollut marginaalista tulee olemaan vielä marginaalisempaa. Kentän myllerrykset voidaan nähdä osana suurempaa vääjäämätöntä teknologis-kulttuurillista sosiaalista liikettä, eikä jonakin "paskapäiden" sotana runoutta vastaan, ellei juuri tämä isomman kuvan liike ole sotilaallinen mind control -operaatio.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirjoitetun kielen symbolifunktio on niin vahva tietoisuuden työkalu, että muut mediat eivät millään tavalla tule korvaamaan teosta ja kirjaa. Uudet teknologiat avaavat uusia tietoisuuden muotoja ja tapoja. Mutta vanhalla ja alkuperäisellä on silti yhtä tarkentuva sijansa. Jo pitkään teknologiaa läheltä seuranneena näen että kehitys vain täsmentää kirjan, painetun tekstin, ja runokirjan merkitystä. Yllättäen merkitys on palautumassa alkulähteille: lopullinen on muoto on yhtä kuin alkumuoto.

Kirjallisuuden mahdollisuuksiin tullaan liittämään vähemmän illuusioita ja tilpehöörejä. Mikä tarkoittaa, että se tulee ajamaan oman asiansa paljon nykyistä hapuilemattomammain ja täsmällisemmin. Tämä ei voi olla mitään muuta kuin runouden pussiin pelaamista. Jokainen tulevaisuuden robotti ja tekoäly tekee koko ajan työtä runoudelle.

23.1.2017

MODERNIN MÄÄRITELMÄ

Donald Tyson selvittelee Occultian kriittisen laitoksen kommentaarista antiikin kirjallisuudessa esitettyjä syitä sille, miksi Eleusiin mysteeriin osallistujien piti vaieta näkemästään ja kokemastaan. Tyson esittää viisi syytä vaieta siitä mistä ei voi puhua. Vasta neljäs näistä on wittgensteinlainen: sisältöä ei voi välittää symbolifunktiolla sellaisenaan.

1. Sisältö, mikäli se välittyy oikein tai väärin, on profaanille haitallista, saastuttavaa ja tuhoisaa.
 
2. Profaani ilman esitietoja ei käsitä sisältöä oikein ja hänen olemassa oleva taipumuksensa pahuuteen lisääntyy. Vastaavasti pahojen pahuus saa hirvittävämpiä muotoja, jos he koskettavat sisältöä.
 
3. Henkimaailman mestarit eivät pidä sisällön paljastamisesta profaaneille, eivätkä toista opetusta, jos näin tapahtuu. Opetustilanne itsessään joutuu vaaraan.
 
4. Wittgensteinlainen: sisältö ei ole sellaisenaan siirrettävissä symbolifunktion avulla, siis sanallisessa muodossa sille, jolla ei ole kokemusta.
 
5. Sisältöä ei pidä yrittää itse kääntää kielille tai muiksi epäpyhiksi ilmaisuiksi. 


Moderni aikakausi perustuu näille säännöille. On puhuttava kirkkaasti, mikä tarkoittaa, että symbolifunktiolla viitataan vain tämänpuoleiseen. Toisaalta tämänpuoleinen on analysoitava pohjia myöten tieteen avulla: kaikki metafyysinen spekulaatio on kielletty. Usko rinnakkaistodellisuuksien kuvautuvuuteen: tarkka kuva tämänpuoleisesti pitää koodattuna sisällään allegoriset, analogiset ja metaforiset tuonpuoleisen tulkinnat.

Moderni on ennenmuuta salakieli ja peli, jota vain vihityt osaavat pelata täysin oikein ja vailla sisäisiä kriisejä. Ensinnäkin moderni on pintatasoltaan selkeää ja objektiivista kuin toimintaelokuvan juoni. Toiseksi se on mysteereihin hienoilla alleviivaamattomilla analogioilla viittaavaa pinnanalaista metafyysisen motiivin kuljetusta. Nimen omaan tämä pinnanalainen motiivitekniikka erottaa runouden tosimodernistit pelkistä insinööreistä.

"yksin epäsuora lausuminen sallii kaikkein syvimmän, jumalallisen kaikkein äärettömimmin läpitunkeman sisäisyyden ilmaista itsensä konkreettisesti, analogisesti tai symbolisesti, "vieraassa aineksessa"" Hegel, Philippe Lacoue-Labarthe 
      
Postmoderni suhteessa modernia koossapitävään Aisopoksen faabeleista lainattuun salakielileikkiin, ei enää huolehdi metafyysisen motiivin kuljetuksesta fyysisen pintatasonsa takana. Postmoderni suhtautuu ironisesti moderniin kokemukseen ja näkee sen tyhjentyneenä. Postmoderni juhlii modernin kaksoissidoksesta, tämäpuoleisen ja tuonpuoleisen vastaavuussuhteesta, vapautumista. Postmoderni päättyy loogisesti täydelliseen tyhjiöön. Samalla hetkellä tapahtuu Eleusiin mysteerien uudelleenlöytyminen.


"Öinen autio tunturimaa 
on kovin kolkko ajella 
yksinäisen miehen. 
Taivaanvalkeatkin kun vielä 
kovin oudosti lieputtavat ja sähisevät. 
Ja kahta kolkompaa on, 
kun on kamala vainaja 
matkakumppalina. Perässä, 
Paksujalan ahkion selkälautaan 
kollostettuna, nulkkaa toinen poro, 
ja sen isossa kansiahkiossa 
maata kojottaa vanha kuollut noita." 
Paulaharju


"Kreikkalaisten "itämaisuus", "atleettisuus", "pyhä paatos" viittavat kaikki heidän perustavaan sankarilliseen ja poleemiseen suhteeseensa fysikseen, apolloniseen "taivaan tuleen", joka hetkenä minä hyvänsä uhkaa "raastaa"(reissen) ihmisen "kuolleiden eksentriseen piiriin". Suojellakseen "uhkarohkeaa nerouttaan" tältä "elementin väkevyydeltä" - sillä kuten Huomautukset Antigoneen toteavat, kreikkalaisten "heikkous" on juuri irtisanoutua elementistä ja "kyetä tavoittamaan itsensä" -- Homreoksen ansiosta he omaksuvat taiteessaan itselleen "vieraan" länsimaisen "kuivuuden" tai "raittiuden" (Nuchternheit) bakkhisen hurmion ja luonnon ylenpalttisuuden vastapinoksi. Näin ollen se "esittämisen kirkkaus" (Klarheit der Darstellung), jota kreikkalaisissa ihailemme, onkin itse asiassa heille alkuperäisesti outo ja keinotekoinen, kuin sotasaaliina saatu ulottuvuus, joka suojelee antiikin ruumista ja takaa sen muodon ja vapkauden vaarallisissa olosuhteissa. Juuri tähän äärimmäiseen jännitteeseen, tonokseen perustavan poleemisuuden ja keinollisen tyyneyden välillä peustuu antiikin taiteen "kohtalokkuus" (Geschick)." Hölderlin-Kirkkopelto s. 41
  
Ainakin se Venäjä joka minulle on näytetty on kuvauksen mukainen. Joko "venäläinen sielu" on sisäistänyt "kreikkalaisen sielun" tai venäläinen sielu on muinaiskreikkalainen sielu. Luulen, että jälkimmäinen on totta. En väitä Venäjästä mitään objektiivista. Vain sallimus voi opastaa tutkivan psykonautin niihin seremoniallisiin tiloihin, joissa olennainen Venäjäjästä paljastetaan.
  
Tai jos olen erehtynyt venäläisyyden suhteen, olen kuitenkin aina tarkoittanut sitä, että venäläisyydestä pitäisi oppia se mikä siinä on yllä olevan lainauksen mukaisesti alkuperäiskreikkalaista. Nimen omaan tämän asenteen siirtäminen modernin jälkeiselle aikakaudelle. Tätä väitettä on kuitenkin pidetty jonkinlaisen äärimmäisenä alkukantaisena rikoksena. Näyttää olevan Anders Breivikin rikosta anteeksiantamattomampaa sanoa: "Kreikkalaisilta tulisi oppia". Myös Hölderliniä rankaistiin tästä.
  
Voiko olla mitään hämmentävämpää olotilaa kuin tämä, jossa olen.

22.1.2017

RAJARIKOS

Esa Kirkkopellon kirjoittama johdanto Hölderlinin Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä -teokseen, opettaa seuraavaa:

"Se mikä on tällä tavoin syntyperäistä, voidaan tavoittaa ainoastaan välillisesti. Kuten runoilija samaisessa kirjeessään Böhlendorffille toteaa:"Mikään ei ole meille vaikeampaa oppia kuin käyttämään vapaasti syntyperäistä". Suhteemme meille omimpaan on aina lähtökohtaisesti ja lähtemättömästi tekninen, ankaran välillinen. "Vapaa käyttö", taiteellinen taiturimaisuus, ei tällöin ole mysteeri, alkuperäistä jumalallisen puhetta ihmisessä, vaan erityisen opiskelun asia."

Tässä Hölderlin-Kirkkopelto puhuu mysteerien ja runouden välisestä erosta. Mysteeritiedon mahdollistaa toisaalta oikein järjestetty seremonia ja toisaalta sallimus. Mutta ilman oikein opiskeltua tekhneä mysteeritieto ei johda runouden (tai musiikin) alueella mihinkään.

"Hölderlin korostaa, hänen "luonteensa on vastoin ikuista taipumusta kääntää pyrkimys tästä maailmasta toiseen pyrkimykseksi toisesta maailmasta tähän"."
Taiteilija on "jumalan sormi", tuntoelin tuonpuoleisen ja tämän maailman välillä. Hölderlinin tulkinnassa tuotantosuunta on tuonpuoleisen ilmentäminen tämänpuoleisessa, eli tavallaan meediomaisuus. Mutta vain täysin oikeaoppinen tekhne, jonka kautta jumaluus voi toimia, mahdollistaa tämän.   
""kuinka jumala ja ihminen pariutuvat", "kuinka luonnonvoima ja ihmisen sisin tulevat raivossa rajattomasti yhdeksi"; se että "välitön jumala on täysin yhtä ihmisen kanssa". Tämä on kauheaa, koska se, kuten em. stasimon vahvistaa, "ei johda mihinkään"; se johtaa Oidipuksen tapauksessa hulluuteen tai Antigonen tapauksessa kuolemaan ja poliittisella tasolla tyranniaan tai anarkiaan. Tähän hybrikseen eli "uhmaan" (Unmaas) kykenee yksin ihminen, joka on sitä mitä on yksin taitonsa (tekhne) ansiosta ja joka samasta syystä on aina jo matkalla rajarikokseen."

Tämä kappale on tavattoman epäselvä. Näyttää siltä että Hölderlin-Kirkkopelto tarkoittaa rajarikoksella jotakin sellaista mitä psykedeelitutkija Stanislav Grof tarkoittaa holotrooppisella tietoisuudella. Grof huomauttaa (suomennetussakin) teoksessaan LSD and the Cosmic Game, että luonnollinen kieli, jolla ihminen käsitteellistää, etäyttää, tarinallistaa ja mytologisoi kokemuksiaan, ei toimi holotrooppisen tietoisuuden kokemusten kuvauksiin. Holotrooppisen kokemuksen osat täytyy ensin (symbolin tai metaforan avulla) muuntaa hylotrooppisiin vastineisiinsa, jotka vasta voidaan sanallisesti ilmaista.

"symbolic image as an interface between two dimensions or levels of consciousness" Angela Voss

Grofin (1967) esittelemän aineiston perusteella siirtyminen hylotrooppisesta tietoisuudentilasta holotrooppiseen edellyttää ainakin ensimmäisellä kerralla "egon symbolisen kuoleman" läpikäymistä. Egottomasta tilasta puuttuu subjekti-objekti/minä-toinen -peli:
"It would be well for you to note that what you call “normal consciousness” means the raising up of the barriers between your mind and another human mind. But behind all that there is among human beings a deeper self, a subjective mentality that can trespass into the domain of other subliminal selves, that meets with few barriers." Angela Voss
  
Minulle on epäselvää, miksi tämä siirtymä olisi Hölderlinin käsityksessä rikos, rajarikos. On myös epäselvää pärjääkö (moderni) runoilija Hölderlinin mukaan pelkän tekhnen avulla ilman tätä mysteerikokemusta, pelkästään mittaamalla hylotrooppista neliulotteista olemisen sfääriä. Antiikin draamakirjailijat joka tapauksessa aivan varmasti olivat mysteerinsä läpikäyneitä henkilöitä. Heillä oli sekä tieto, kokemus, että tekhne. Jos joku näistä puuttuu, heidän jäljittelemisensä jää vain jäljitelmäksi, ilman varsinaisen sinänsä identtisen poeettisen ilmiön uudistumista mitan ja ilmaisun täydellisenä ykseytenä aikakautensa määräämään hetkeen.

"Se kullekin kansalle ja aikakaudelle ominainen ja "syntyperäinen" (nationel), jonka ilmeneminen taiteen kautta vasta voi synnyttää toivotun naiiviin [uusvilpittömän?] vaikutellman, ei meillä "hesperisillä" ole suinkaan sama kuin kreikkalaisilla."
"Antiikin jäljittelyssä ei ole mieltä, koska taideteoksen taiteellisuus ei ole sen tyylikeinoissa, vaan noiden keinojen kohdalleenosuvuudessa (Geschick) suhteessa siihen perustavaa suhteeseen, joka määrittää kutakin aikakautta."

Yleisesti voi pampuloida, että psykedelia, psykoaktiivinen tietoisuuden ilmiömaailman realismi, jota nykyisin paljon tutkitaan, on Kirkkopellon johdantotekstissä aivan liian vähälle huomiolle jäänyt merkittävä asia. Antiikin runoilijat eivät suinkaan hankkineet mysteerejä koskevia tietojaan vaarattomasti seminaarissa istuen.
   
Tekhnen täydelliselle hallitsijalle jää auki kysymys siitä, mitä taidoilla tekisi, kampittaisiko toisia ihmisiä, alistaisiko, vai auttaisiko jumaluutta, tuonpuoleista ilmaisemaan tämänpuoleisessa itsensä.

SALLIMUS

Se että joku ihminen haluaa jotakin hinalla millä hyvänsä, ei ole elämän isossa kuvassa minkään arvoista. Elämän arvolla ei ole siinä mielessä hintaa. Jumalille ei auta mahtailla. On uhrattava tarkasti jotta olisi varaa uhrata riittävästi. Jos sallimus ei salli, on turha kysyä miksi.
Joku oli kantanut suuren kiven keskelle toria. Tuntemiskyvytön jumalan sormi istui ja ajatteli. Oliko se meteori, sisältä pehmeän vehnäinen avaruuden aapaleipä. Moni kiersi torin kaukaa. Traaginen "transport" sai alkunsa siitä, kun joku keksi potkaista kiveä satuttaen vain varpaansa. Kivi oli ehtinyt jo päättää pahoittaa mielensä.
   
Vanhan koulun kummituksen nimi oli Charlie. Hän oli pieni amerikkalaispoika, joka oli jäänyt ensimmäisessä maailmansodassa panssarivaunun alle. Sitä ennen hänen lapsuutensa oli ollut leikkikaluton. Mitä hän oli kuolemansa hetkellä tehnyt Euroopassa ja miksi hän oli nyt täällä vanhan koulun vintillä, sitä ei kukaan tiennyt. Siri oli ainoa pikkutyttö, joka sai siihen yhteyden. Charlie, Charlie, loitsusi Siri, ja kysyi mielessään kysymyksen. Hän heitti pientä Itämeren rannalta löytämäänsä simpukankuorta tuulta vasten. Jos kuori putosi maahan nurin oli Charlien vastaus kieltävä. Joskus harvoin Charlie näyttäytyi Sirille. Hänellä näytti olevan blackmetal-rumpalin kasvomaski. Siri ei pelännyt vaan ihastui. Hän oli liian rohkea animehahmo. Aurinkoisena kesäpäivänä hän makasi sammalmättäällä, kuunteli kärpästen surinaa ja aivan hiljaisella, kuulokynnyksen rajalla blackmetallia.   
 
Äiti katsahti ikkunasta tielle ja pyyhki keittiön pöydän niin vimmalla, että muruset ja tarot-kortit putosivat lattialle.   

Piha-aidan takana tiellä paarusti vanha erakko runoilija, joka oli nuoruudessaan kääntänyt muutaman Sofokleen näytelmän. Hän oli sittemmin joutunut mielisairaalaan ja hoitojen jälkeen muuttanut tänne. Nyt hän oli elellyt nelisenkymmentä vuotta pieniä loppusoituisia runoja omaksi ilokseen kirjoitellen, pianolla päiväkausia improvisoiden ja lähiseuduilla patikoiden. Siitä saisi maalauksen, jos olisi ollut kärpäsenä katossa näkemässä ja kuvaisi, kuinka kuuluisa vapaamuurari von Schiller oli pärskäyttänyt iltapäiväkahvinsa toisen keisarillisen sensuuriviranomaisen von Goethen salongin kattoon ja nauranut itsensä korkeaa hihittävää pilkallista naurua miltei hengiltä niiden Sofokles-käännösten äärellä. Kuolema alensi von Schillerin pian tuberkuloosin hahmossa. 
 
Raiskausyritykset alkoivat olla romanttisen runon piireissä arkipäivää. Tiimellyksessä turvasanat unohtuivat, eikä niitä kaikkien osalta haluttu kuulla. Kun kouluampumiset sitten muuntuivat vähitellen runopiiriampumisiksi, olivat uhriluvut seuraavat: neljäkymmentä sitojaa ja yksi sidottu. Kuvottavaa, ajatteli ampuja, ja poistui itseensä tyytyväisenä paikalta. Hänet napattiin ensimmäisessä kadunkulmassa ja myöhemmin tuomittiin tekohetkellä täyttä ymmärrystä vailla olevana. Mademoiselle de Scuderilta kuultiin oikeudessa menestyksellinen puolustuspuheenvuoro.

 

RUNOUDEN MV-LEHTI

Klikkaamatta linkkiä. Olen sanonut tämän noin sata kertaa. Toistetaan vielä. Suomi on runouden kentälle näkyvältä osaltaan pienien, vallanhimoisten, umpiluukalloisten ihmisten maa. Siksi Suomessa ei voi olla mitään runouden julkaisemisen kulttuuria ellei täällä ole Helsingin ydinkeskustassa täsmälleen Lasipalatsin Kirjan -omainen kohtauspaikka, jossa runokirjojen koko tuotantoketju BOD-painamisineen ja vähittäismyynteineen on yhden katon alla mahdollista. Ja tämän toiminnan olisi oltava sellaista, että se on Goethenaum II tyylisellä betonipbunkkerirakenteella suojattu operatiivisia solutuksia ja alasajoja ja muita taloudellisia jäyniä vastaan. Jotta voimat saataisiin koottua ja energiat liikkeelle paskapäisyys (tässä tarkoitetaan paskapäisyydellä tai paskakärpäisyydellä toisten työtä tuhoamaan ja estämään pyrkivää kroonistunutta ja kyseenalaistamatonta asennetta aikakaudella, jolloin resurssikysymys on tässä suhteessa näennäinen esimerkiksi BOD-painatustekniikoiden takia) olisi pidettävä niiden ovien ulkopuolella. En odota, että tätä aksioomaa tullaan välttämättä käsittämään tai sen haasteita onnistutaan ratkaisemaan, esimerkiksi taloudellisesti (tukeahan ei suomessa vapaa taiteellinen toiminta voi informaatiosodan aikana saada), siksi olen itse lakannut toistaiseksi uskomasta runouden mahdollisuuksiin painotuotteena.

Älkää ymmärtäkö sanomaani väärin. Tarkoitan todella, että esimerkiksi Kriittisen korkeakoulun kaltaiset koko ajan kiertämättömään monopoliin ja dominanssiin pyrkivät valtarakenteet, ovat nimenomaan vastustettavia. Tarkoitan tällä sitä, että vastustaa pitäisi niin, että ne olisi myös tarpeen tullen kierrettävissä, ei niin että pitäisi rikkoa. Mutta nämä toimijat eivät yksinkertaisesti käsitä mitään muuta kuin oman vallanhimonsa ja monopolin ja toisten tekemisen estämisestä saatavan matalaoktaanisen energiansa. He eivät voi käsittää mitään hienojakoisempia energisoitumisen muotoja.

Pienkustantamot, jotka "panostavat laatuun määrän kustannuksella" ovat pelkästään tämän valtarakenteen kaikista surkeimpia muotoja, koska toimijat ovat kiinnostuneita vain siitä energiasta, jonka estämiset ja viivytykset tuottavat silloin kun kohteena on merkittäviä tekijöitä. Samaa psyykkistävampyrismiahan harjoittivat ennen vain suuret kustantamot. Nyt myös pienet ja vielä sairaammissa muodoissa kuin suuret ennen. BOD-kustantajalta on onneksi otettu verukkeet pois tällaiseen swapingiin, koska taloudellisen riskin muoto toiminnassa on erilainen, eli runouden tosiasiallisten yhteiskunnallisten markkina-olosuhteiden mukainen.  Jatkuvasti kehittyvät ja monipuolistuvat BOD-painatusjärjestelyt ovat siis vähälevikkiselle kirjallisuudelle paitsi taloudellinen ja rakenteellinen välttämättömyys myös ainoa tapa suomalaisen kirjallisuuskentän kronisen paskapäisyyden kiertämiseen. Kun sääolosuhteet ovat raukoilla rajoilla ja pimeyden perillä vaikeat, kokevat kirjallisuuden puoleensa vetämät paskakärpäset vielä samanlaistaa henkiset olosuhteet tähän ikuiseen kaamokseen ja jääkauteen. 

Siksi runous on eräänlainen alppihiihtolajien alalaji, pujottelun sukulainen. Paskapää on se pujottelukeppi, jota täällä pujotellaan ja tämä on totinen mestaruuslaji näin pienessä maassa keskellä levähdyspaikatonta jääaapaa.
  
Mitään "laatua" perinteiseen riskinottoon ja painotekniikkaan nojaavat pienkustantamot eivät lisää, eivätkä tietenkään koskaan voi lisätä. Heidän kaikki esteettiset kysymyket ovat täysin sisäpiirimäärittelyjä ja hengettömiä vieraille kommunikoitumattomia älyllisiä sekasotkuja. Turhanpäiväinen skenesönkötys ja puolivillaiset kaverikritiikit ei ole mitään laatua. Laatu tuntuu värähtelynä, energisoivuutena ja se kommunikoituu vieraille. Se ei perustu kuppikuntien home(er)iseen päännyökyttelyyn, vaan se on aukirepivää ja vapauttavaa. BOD-kustantamisessa ei suinkaan juhlita finnien puhkeamista ja visvaa, vaan sitä, että paskapäät eivät pysty silloin estämään todellisia tekijöitä yhdistämästä voimiaan todellisen energisoivan ja uuttasiittävän kulttuurin synnyttämiseksi. Luovuus ei yksinkertaisesti ole mahdollista, ellei kykloppimaisen vallanhimon monopoliin pyrkivää patolaitosta kierretä. On hyväksyttävä paljon aluskasvillisuutta, että todellisen voiman mahdollistava monimuotoisuus pääsee esiin. Ja tämä ei ole yhden eikä kahden sukuplven asia. Parodia, ironia ja visva täytyy vain hyväksyä, mutta tahallisten paskapäiden ei pidä antaa mielensäpahoittamisella torpedoida todellista tekemistä.  

BOD-toiminta on välttämätöntä, että tämä muutamien makutuomarien patovoimala saadaan teholtaan hieman heikommaksi. Kokemus osoittaa, että kansainväliset BOD-palvelut nettimyynteineen eivät riitä ruohonjuuritason elävöittämiseen. Tarvitaan kauppa ja kohtaamispaikka. Toiseksi Kaupan on EHDOTTOMASTI oltava Helsingin ydinkeskustassa. Kallio tai muu syrjempi ei toimi. Mutta mistä löytyy uusi runouden Ilja Janitskin näin hulluun taloudelliseen kokeiliuun ilman että paljastuisi heti pahimman laatuiseksi konsensusmieheksi paskapää punaisena repimässä huumoria valikoivasta sähköpostiinvastaamattomuudestaan. Siinäpä vasta kysymys. Suomalainen runous kun ei ole ns. reilujen kaverien temmellyskenttää ollenkaan, vaan noudattaa jonkinlaista sotilaskasarmin alikersantin psykologiaa, sen kaikista ei-valiojoukkomaisimmassa muodossa. Ei ole helppoa olla runouden MV-lehti.

21.1.2017

ISÄNMAALLINEN KÄÄNNE

Hölderlin määrittelee traagiseen aikaan kuuluvan isänmaallisen käänteen aiheuttaman muodollisen luokkakantaistumisen:
"Kun tällainen ilmiö on traaginen, se etenee reaktionomaisesti, ja muodoton syttyy liikamuodollisesta. Siksi tällöin on luonteenomaista, että tällaisen kohtalon alaisina elävät henkilöt eivät sinnittele kuten Oidipuksen ideaalinen hahmo totuudesta taistellen ja kuten se joka puolustaa ymmärrystään, eivät myöskään kuten se joka Aiaksen henkilöiden tavoin puolustaa elämäänsä, omaisuuttaan tai kunniaansa, vaan että he pysyttelevät vastatusten henkilöinä sanan ahtaammassa merkityksessä, säätynsä edustajina, ja muodollistuvat." Hölderlin, Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä, suom. Kirkkopelto

JOULUSIMAA

Kohta muuten tulee taas parin viimevuoden Aivokäyrä-kirjat, eli tämän blogin sisältö kirjamuodossa saataville. Teen pehmeäkantisia pokkareita ja hintaan en lisää katetta. Haaveena olisi joskus saada myytyä yksi kappale kutakin osaa niin, että voisi edes teoriassa ajatella tämän sisällön säilyvän jossakin jotenkin, jonkun huomassa. Netistähän tämä poistuu kuolemani jälkeen. Muita kirjoja tuskin tulen enää julkaisemaan, ellen elä niin äärettömän kauan, että jokainen tämän aikakauden kustannusalan toimija ehtii paitsi kuolla myös korvautua absoluuttisella vastakohdallaan. Tällaiset loogisesti kovareunaiset ilmaisut pomppaavat vanhasta tekstistä kaikista voimakkaimmin silmään. Mutta tämä ehdoton sanamuoto on totta. Kustantajan, jonka kanssa voisin työskennellä, on oltava riippumaton. On tietysti se mahdollisuus, että ryhdyn itse julkaisemaan käsikirjoituksiani BOD-alustalla. Idea ei jotenkin yhtään houkuta. Ei sitäpaitsi ole mitenkään pakottava julkaista koko ajan teoksia, eritoten kun kukaan ei niitä halua. Aivan hyvin voi istahtaa pari-kolme vuosikymmentä, vetää henkeä ja vähän lueskella. Elämä voi päättyä milloin hyvänsä. Nämä ovat valintakysymyksiä. Sopivalla työryhmällä me voimme aina tehdä oman aikamme Shakespearen tasoisia töitä tai ylittää ne. Tai me voimme vain istuskella ja onanoida.
   
Blogissa tekstiä on paljon, hyvin paljon. On täysin mieletön ajatus, että joku, edes minä itse, lukisi kaiken joskus läpi. Kirjoitan koko ajan kaikkea uudelleen, jotkut uudet versiot nostan kasan päällimmäiseksi, jolloin ne menettävät alkuperäisen tekstiympäristönsä. Nykyään kun kirjoitan jostain aiheesta haen ensin Bloggerin haulla esiin jonkun aiemman version, sillä on miltei varma, että olen jo kirjoittanut jo kaikkesta mieleeni tulevasta kertaalleen. Usein uuden ajatuksen kirjoitus on vain vanhan tekstin hienoista muokkausta ja täydentämistä. Alkuperäinen teksti lyhenee olennaisesti, jos ajatus on kirkas.
     
Lueskelin nyt vuoden 2014 1400 sivuisen kaksiosaisen laitoksen ensimmäistä osaa. Voi taas todeta, että kannatti kirjoittaa asiat muistiin. Edes sattumalta ei silmiin osu ainoatakaan tekstiä, jonka muistaisin kirjoittaneeni. Olen saavuttanut ilmeisesti jonkinlaisen proosaihanteeni: en muista lausettakaan omakseni, mutta innostun jokaisesta. Jos luen vaikka vuoden 2004 laitosta on vaikutelma aivan toinen: muistan miltei jokaisen tekstin, mutten innostu vaan pikemmin kiusaannun. Vedetään siis tästä johtopäätös: mitä innoittuneempaa ja parempaa on teksti, sen vähemmän kirjoittaja muistaa sitä kirjoittaneensa. Eikä tässä tarvita mitään seuraavaa inkarnaatiota metodiseksi näkökulmasiirtymäksi. Riittää että asiaa tutkii parin vuoden etäisyydeltä ja tavallista Odinin joulusimaa reilusti nauttineena.




Runoja kannattaa julkaista vain jos saa niistä riittävän tasokasta ja opettavaista kritiikkiä. On turha julkaista mitään, jos ei siitä voi oppia.
Naisen talon kellarissa oli vedellä täytetty betoniallas. Kooltaan noin pari metriä suuntaansa ja useita metrejä syvä. Tiesin että piemän altaan pohjalla lymysi elävä suuri musta monni. Kun talossa nukkui, saattoi eläimien, kuten kissan kanssa keskustella unessa. Myös monni tuli uniin. Se oli paljon luulemaani suurempi. Kun myöhemmin menin kellariin, sinne oli ilmestynyt hautakivi. Nainen oli nähtävästi kuollut ja hänet oli haudattu kellariin. Lähikylien vaikkuttajat näyttivät tulevan sinne rukoilemaan. Kirkossa, joka oli siinä muutaman sadan metrin päässä, ei sen sijaan vaikuttajien autoletkaa ollut näkynyt vuosiin. Läsnäoloni haudalla ei pienessä kellarissa vaikuttajia haitannut. Shakkiruutulattialla kukaan ei kiinnittänyt hahmooni erityisempää huomiota. Tietysti olin kirkkaan punaisissa nahkahouissa ja sähkönsinisissä hiuksissa poikkeava näky. Tuntui että kukaan ei edes vilkaissut minuun. Itseasiassa huomasin istuvani hautakiven päällä. Hyppäsin äkkiä peloissani pois ja tein ainakin sata ristinmerkkiä rintaani anteeksi pyydellen. Vähintään sata kertaa toistin, uskokaa minua! Oliko tämä nyt sitten jonkinlaista kehitystä, jäin pohdiskelemaan.

JUMALTEN SLAPSTICK

"sikäli kuin pyhä hulluus on ihmisen korkein ilmentymä" Hölderlin, Huomautuksia, suom. Kirkkopelto

Se ei ole todellista Jumalan teatteria, jos ei yleisöä kylvetetä paskassa ja kranaatinsirpaleissa. Älä mene yleisöksi Jumalan teatteriin. Jätä syntymättä sinne missä tapahtuu. Kun ulkonaliikkumiskielto päättyy kadut alkavat houkutella. Pommikoneiden rinnalla Esa Kirkkopelto, Jari Halonen, Jorma Tommila ja Jari Hietanen olivat sittenkin pienen mittakaavan tuholaisia.
  
Ihmistä kehittyneemmällä elämänmuodolla lienee myös kehittyneempi viihde. Nimittäin me. Ehkä he voivat tulla läsnäoleviksi ihmisten lähelle näkymättöminä, jopa iholle ja nahkoihin, nämä oudot henkiset tuhatjalkaiset. Ehkä heidän pornoaan on vierailla näkymättömänä luksusprostituutin budoaarissa. Perin huumaavia ovat jumalten feromonit ja rätisten paukkuvat hehkulamput silloin kun rohkeus palkitaan. Mutta jos emme tee mitään kiinnostavaa, jos emme harjoita ällistyttävää typeryyttä tai kauneutta, he menettävät mielenkiintonsa meitä kohtaan. Jatkuva tunne paranormaalista tapahtumisesta ympärillämme herpoaa. Kunnes typerän tai kauniin toimintamme ylittäessä raja-arvon otukset taas kiinnostuvat kohtalomme pyörteestä.
  
"Jumalten leikkikalu" -teorian valossa viisautta on elää ja toimia mahdollisimman värittömästi ja tylsästi niin, että jumalat kokevat sen pitkästyttäväksi ja lakkaisivat kiinnittämästä negatiivista kampittavaa huomiotaan kyseiseen slapstick-taiteilijaan. Varmaa on, että jumalat nauttivat korkeista pudotuksista. Siksi he varmasti toimivat suojelusenkelinä niin kauan kuin suinkin itsetyytyväisyydellämme on kasvupotentiaalia, ja lakipisteessä kampittavat sätkynukkensa päistikkaa portaikkoon, josta hän on vaivoin onneensa ylöskiipinyt.

Siksi venäläinen sairastaa kroonista korkean paikan kammoa. Hän välttelee vuoria ja näköalapaikkoja ja hakeutuu laakean aron keskipisteeseen. Itäinen ihminen väistelee onnellistumista, hyvää oloa ja ylösrakentamista kuin ruttoa, jottei tuomiopäivänä putoaisi korkealta.
  
Mitä suurempi on kuolevaisen kyky kivuntunteeseen tai nautintaan, sen suurempi on jumalten ironinen uteliaisuus seikkailuja kohtaan. Tomumajan maallinen onni tai epäonni ei täysin riipu hänen omista ponnistuksista, vaan karmasta ja tilanteita dramatisoivien jumalten hetkellisistä päähänpistoista. Asiat kääntyvän niin, että siitä tulee hyvä tarina, tragedia tai komedia, samantekevää yleisölle, kunhan se liikuttaa tunteita.
  
Kun tietokonesäveltäjä huomaa säveltävänsä mestariteosta, seuraavat jumalat nautinnolla itsetyytyväisyyttä, joka luulee omavoimaisesti aiheuttavansa bittien järjestymiseen tietokoneen muistissa. Ovathan transistorien kiikut yksi jumalten leikkikalu. Sävellykset syntyvät osittain riippumatta säveltäjän viisaista tai epäviisaista valinnoista. Hauska on seurata kuinka hän ottaa kaiken kunnian itselleen "saavutuksista", joiden aikaansaamiseen hän ei ole olennaisesti vaikuttanut. Kun henki kukkopillistä otetaan pois, on jäljellä muistittoman olennon harmaa autius, jonka hän todella itse tuottaa.
    
Kaiken sallitaan tapahtuvan, koska hänessä yhdistyy kaksi asiaa: toimeliaisuus ja hulluus. Hulluus estää näkemästä sekavien toimien ja lopputulosen välistä ristiriitaa. Jokin ei täsmää, bitit pomppivat itsekseen, transistorit vaihtelevat tilaa villisti, luonnonlakien vastaisesti. Ne liikkuvat kuin poronluu noitarummulla elokuvassa Valkoinen peura, nun nun nuu. Sattuma ei ole puhdas sattuma, noppa on painotettu. Hän pitää sitä oman tahtonsa oivallisuuden ja luonnon ylivertaisen harmoonisen järjestyksen sopusointuisena lopputuloksena. Tai pelkkänä onnellisena sattumana. Siksi hullu on niin tärkeä luontokappale: jumalan sormi ilman paljastumisen vaaraa. Hulua ei oteta vakavasti. Hän on mieluinen leikkikalu noille vuoren rinteen karhun kokoisille tuhatjalkaisille.
   
Ihmiselämässä on täten päämääränä: ei saa olla kiinnostava tai tärkeä. Missään nimessä ei pidä olla hullu. Vaan väritön, mauton, hajuton draaman kuohun vastakohta. Pitää olla Antti Hyry ja modernisti bonsai-tyyliin. Silloin ne jättävät rauhaan ja etsivät huvinsa muualta. Mutta auta armias jos otat uskoaksesi jumalten kepposet omavoimaisesti aiheuttamiksesi. Näkymätön teatteriyleisö ulvoo vuorottaisen kohottamisen ja vuorottaisen murskaamisen piirileikistä.

(1/2/14)


Kuva: Aikansa Juska Paarma, Juri Gagarin, neuvostokosmonauttien bailuissa 1965. Huomaa "kosminen" pillun kuva hartiatatuointina.

20.1.2017

Sisäkörvatulehduksen jälkeen
hän oivalsi kuulevansa
melodiat vasemmalla korvalla
duurissa ja oikealla mollissa.

PAULAHARJU

Paulaharju, joka tässä Tunturien yöpuolta -kokoelmassaan kirjoittaa ensin neljän jutut verran kärpässienimehua juovista lapinnoidista, laittaa sitten vihdoin haudasta nousseen papin haamun suuhun seuraavat sanat:

"Minä olen varastanut... juonut siunattua kirkonviiniä... sekoittanut vettä siunattuun viiniin... antanut alttarilta Kristuksen verenä... häpäissyt Kristuksen veren... minä olen siunatusta viinistä juopuen astunut Herran Jumalan kasvojen eteen... Minulle ei ulotu jumalan armo... Ei ole armoa maassa levätä... odottaa tuomiopäivää... Maa ei ota vastaan... Ei ole rauhaa..."

Kuka ties, olisiko nyt niin, että kuollut pappi puhuukin Odinin joulusimasta (eli haomasta, tai harmaliinista, tai somasta) Kristuksen verenä. Sima mainitaan Snorrin teksteissä (Suomi, Englanti).  Tokihan Paulaharju sen tietää, että kun soturijoukko pamahtaa ulos Valhallan 540 porttisesta salista, sen suonissa ei virtaa mikään Kristuksen vereksi väitetty viini vaan Odinin joulusima, joka tekee miekkamiehen ninjaa ja samuraita nopeammaksi silppuriksi.

Myrkyttänyt pappi ei sentään seurakuntaansa.

"The attested texts speak of soma/haoma as intoxicating, yet the plants used in the present ceremonies associated with these texts arc not intoxicating, nor is intoxication reflected in the conduct of the ceremonies. "

"Despite the apparent conservation of minute details, these contemporary ceremonies are based on earlier practices which involved the drinking of an extract of an intoxicating plant. In neither tradition is the ceremony conducted with an open acknowledgment that the plant regularly used as soma or haoma is not the one originally used, or that the character of the rite was ever markedly different from what it is now."

Maaginen myrkynaistimiskyky kehittyy soturiseremonian jälkeen. Tarkoitus on herättää maaginen kyky aistia myrkky ENNEN kuin laittaa sitä suuhunsa. Oksennusreaktio, vastenmielisyys, jo ennen maistamista, mutta varsinkin maistamisen jälkeen. Kyky toimii pilaantuneeseen ruokaan ja tuhoavaan ruokavalioon, länsimaisiin lääkeaineisiin ja alkoholiin. Jos soturirituaalin sisällöksi merkityksellistyy bilepäänsekoitus ja disorientaatio, se on hengenvaarallinen. Kysymys ei ole toleranssin hankkimisesta, vaan myrkkyjen aistimis- ja väistämiskyvystä.


NIIN KOVAA PUUTA

Ostin eilen elämäni ensimmäisen kunnollisemman klassisen kitaran Katajanokan kitarasalongista. Salonkia on kolmisen vuotta pitänyt alun perin kölniläinen soitinrakentaja Uwe Florath. Myynnissä on mielenkiintoisia historiallisia akustisia kitarasoittimia ja myös edullisempia laadukkaita opiskelijamalleja. Florath rakentaa itse historiallisista soittimista jäljitelmiä.
 
Ostamani kitaran kansikuusen tarina on mielenkiintoinen. Kuusi kaadetaan alpeilta noin kahden tuhannen metrin korkeudesta varhain kevättalvella. Kaatamisyönä kuu on pienimmillään. Kaadettu puu liu'utetaan lunta pitkin alemmas laaksoon, siirreltävämpään paikkaan. Puu jätetään kuivumaan puoleksi vuodeksi. Se kasvattaa vielä oksiaan, samalla sisäsolukko kuivuu, koska juuret eivät enää ime uutta vettä. Tämän jälkeen puu karsitaan. Kun solukko on sisältä täysin kokoon kuivunut, ulkoinen kosteus ei enää haittaa ja puu voidaan kuljettaa vesiä pitkin kohteeseen, josta sen autokuljetus on mahdollista.

Florath demonstroi kannen toimintaa kuljettamalla sormeaan, jolloin kannen soivat mooditaajuudet muuttuivat selvästi. Uusi asia oli se, että hyvin tehdyn akustisen kitaran kansi antaa periksi tallan edestä, niin että vibrato liikuttaa myös tallaa eteen ja taakse samalla tavalla kuin viulussa, jossa talla liikkuu herkästi. Näin saadaan aikaan sävykäs vibrato.   


KOLME HENGENVAARAA

Nelivuotiaana juoksin ympäri taloa ja töräyttelin keuhkojeni täydeltä muoviklarinettia. Ennen kuin äiti ehti huomata, kaaduin jo nenälleni, onneksi keittiön lattialla, joka oli liukasta lakattua mäntylautaa. Siksi klarinetin pyöreä kello luisti sivuun. Äiti katsoi kurkkuun kauhuissaan, ja kun huomasi että kitalaessa on vain haava, hän lisäsi kipuani tukistamalla muistutukseksi hölmöilystä. Matolla klarinetin nokka olisi painunut kaulani lävitse. Viisaan vanhemman ruumiillinen kuritus yritti iskostaa lapsen mieleen hengenvaaran.

Eräänä kesäaamuna noin viiden vanhana hakkasin kirveellä halkoa, jonka satuin asettelemaan hitsauskoneen voimavirtakaapelin päälle. Kirves halkaisi ensin halon ja sitten kaapelin, mutta lipsahti kädestäni ennen kuin sähkö sulatti valurautaisen terän. Tukka pystyssä juoksin kertomaan vanhemmille. Olin pelästynyt ja selvästi käsittänyt vaaran. Eempusta en saanut edes tukistusta. Se oli niin lähellä. Salaman katsottiin riittävän itsessään muistutukseksi suuresta vaarasta.
 
Lapsuuteni oli vielä aikakautta, jolloin lapsen fyysinen rankaiseminen oli tavallista. En saanut montaa kertaa kunnon selkäsaunaa. Kerran kouluaikana menin ystävän kanssa kouluvaatteissa kaivamaan navetan lantatunkiosta kärpäsentoukkia pilkkisyötiksi. Keppiä tuli vaikkei siinä mitään erityisempää hengenvaaraa ollut. 
 
Kolmetoistavuotiaana kaaduimme naapurin pojan kanssa hänen kiikkerällä omatekoisella kanootilla. Varhain keväällä kotijärvessä oli vielä osittain jäätä ja vesi kylmää. Pelastusliivejä meillä ei ollut. Kanootin pohjan päällä olin pelastaja ja kaveri sinertävä pelastettava. Hän ei osannut uida. Enempää en voinut tehdä kuin pitää hänen päänsä pinnalla. En uskaltanut kylmässä vedessä lähteä uimaa keskeltä järveä rantaan. Enkä uskaltanut ajatella kovin selvästi. Ei siinä muuta vaihtoehtoa ollut kuin uiminen tai avunhuutaminen. Alaluokkalainen poika kuitenkin kuuli avunhuutomme kotipihalleen, joka oli vähän matkan päässä järveltä. Tuulen täytyi olla myötäinen ja muutenkin hyvä tuuri. Hän oli veneineen jo aivan takanamme kun huomasin hänet. Aloimme olla jollain tapaa tokkurassa. Koetimme vain olla hukkumatta ja se tilanne ja pojan äkillinen ilmestyminen pakottivät käsittämään jotakin hengestä. Hengestämme, joka näin oli pelastettu. Siinä osuttiin sanattoman tiedon alueelle. Pojalle myönnettiin tapauksen johdosta henegenpelastusmitali. Häntä en ole kouluaikojen jälkeen tavannut.
  
Peruskoulun historianopettajana pilkkasi seuraavat vuodet meitä siitä, että olimme hukkua lampeen jossa jalat ylettyvät pohjaan. Hän halusi aina tahallaan sekoittaa kyseisen järven samalla suunnalla olevaan pienempään lampeen. Lahti on itse asiassa kymmeniä metrejä syvä. Sen osoittaa syvyyskartta kalastuskunnan mökin seinässä. Minusta opettajan pilkka oli mautonta. Ehkä hänkin halusi lisätä vahingon vaikutusta lisärangaisuksella, jotta varovaisuus uurtuisi voimakkaammin mieleen.

Pihavalvojana hän kyttäsi tupakkanurkkausta ja jakoi röökaajille rangaistuksia. En polttanut, siitä minua ei rangaistu. Lasta tai ajattelematonta nuorta rangaistaan koska hänen omatuntonsa, kehonsa, elimensä ei sitä tee. Ketjupolttajia kaduttaa myöhemmin, sillä elimet, lähinnä keuhkot, rankaisevat nuoruuden intoilusta. Kuinka paljon helpompaa on ottaa kunnon selkäsauna ja oppia muistamaan, päästä tuhoavasta paheesta. Myöhemmin kun olen polttanut olen huomannut, että varoitukset tupakkatuotteiden kansissa on minua varten: yksikin sikari saattaa tappaa.
   
Pelastetaanko nykyään enää ketään, miltään? Kun pelastamisen pakkomielle iskee, valitsemme kohteeksi mahdottoman tapauksen. Siinä uppoaa pelastaja ja pelastettava. Emmehän me pysty ketään pelastamaan. Pelastaja ja pelastettava vain kuin kuolevat takertuvat toisiinsa, ja uskovat ihmeeseen.

Nyt luulen että olemme lähellä sitä paikkaa, josta Edgar Allan Poe kirjoitti novellissaan "A descent into the Maelström". Olen jo pitkään tuntenut kiihtyvää virtausta. Lähistöllä vaikuttaa kokonaisia laivoja nielevä pyörre. En tiedä onko se luonnon vai insinöörityön luomus, mutta täällä ei tosiaankaan liiku pelastajia.

    ”Ajatuksiinsa keskittyneenä ihminen ei huomaa ammottavaa kuilua. Ympäristöään tiedostamatta hän kulkee kovaa vauhtia vain parin askeleen päähän rotkosta, johon putoaminen tietäisi hengen menetystä. Ratkaisevalla hetkellä hän kuulee takaansa ääne, joka käskee: ”Seis!” Hän pysähtyy kuin iskun saaneena. Hän luulee, että joku toinen vaeltaja metsässä on varoittanut häntä, mutta ei näe ketään. Hän ymmärtää, että ilman kuulemaansa varoittavaa ääntä hän ei enää olisi elävien mailla.

    Materialisti sanoo nyt varmaan: kulkija on kokenut kuulohallusinaation; se on noussut tiedottomista syvyyksistä, joten hän ny voi kiittää onnellista sattumaa pelastumisestaan. On kuitenkin mahdollista selittää tapahtunut toisin. Esitän toisen mahdollisuuden, vaikka sillä ei voida mitään todistaa, vain kertoa se.

    Tapausta on pidettävä henkisen maailman vaikutuksena. Ihminen on karmansa kulussa tullut elämänsä taitekohtaan, kriisiin, jonka seurauksena elämä lahjoitettiin hänelle uudelleen. Jos kaikki olisi jatkunut ilman edellä kuvatun äänen väliintuloa, ihmistä ei enää olisi, hänen elämänsä olisi ollut lopussa. Uusi elämä on nyt kuitenkin oksastettu entisen jatkoksi. Ihminen on saanut lahjan, ja hänen on kiitettävä siitä niitä mahteja, jotka sallivat varoittavan huudon kaikua hänen korviinsa.” Steiner: Jälleensyntymine ja kohtalo, s. 22

Eskelinen Hesalaisessa kirjakerhossa Taru Torikan vieraana. Käytä aikasi hyvin, kuuntele tämä. 

18.1.2017

1120. MUSIIKKIVIDEOITA

Lyhytelokuva olisi liikaa näistä päivistä
Liikaa työtä. Ole Venuksen suosiossa,
siinä kaikki. Vihdoin taivaalle
lyhyitä rillipäisiä turisteja, kuunsiltoja
hiiliputkista hissejä ulkoavaruuteen, muzakkia, ei U2:ta.
Ajoittaista mielenkiinnon lopahtamista tähtien sotaan
yllättäviä asioita, yksi
joka avaimenperässä
Helmi roikkuu kaulassa, itse kalastettu
mutterin ympärille koodattu väitöskirja
Voi punainen Aurajoen monni
en minä muista mitään ikävää.
Ilmestyksen korjauslevyke
vapauttaa tilaa, rajoja


Tappelin tietokoneen kanssa
tämän tuntemani
meni vuoden lauseet
prosessorit koettivat ehjätä mieltäni
nähdä tyhmyys, joka on itseltä piilossa
antaa eläinperäisiä puhepalautteita
yhdistellä tuttuja asioita
Oma tiedostamaton joutui ämpäriin
jonka ympärillä on nyt renkaat.


Kiireinen observatorio
käsittää saunan
Poliisiradio, pitkä sejase
syvä Aleksanteri
ei kun hyvä
oli menettänyt toivonsa.
Jännittävä on täällä vakio
joulunasatavia jäämiekat
 

Sekatavarakauppa.
Temppelitietokone.
Ei olisi myynnissä hevosia
yksinkertaisimmat lauseet
merkityksensään tekevät
maatiaisrodulle, noille
pentuja, lapsia kävelemään
meihin päin, kitka
pitää eliöt alustoissa


Tyttö, päästä alaspäin nuori
Minoksen rituaali
mutkikkaassa unessa
tekoäly Japanissa
temppelitietokone Kiinassa
viisisataa go-mestaria
siirtää nappulaa
sanaan turvautumattomia
asenteellisia koodareita, eniten
juuri keinoja tietoisuuden syöksyä oksaan
varjostava lipplakki, alumiininen
baseballkypärä, mies kentällä kuin sitaatti
luonnon kaksintaistelualustalla
rauha siellä toinen täällä
sisäkorvan äyriäislaji
vaakunassa tasapaino, uusi
heraldiikka rauhankyyhkyjen
ystävyysottelu meni tappeluksi
jonka tiedän
johtavan sotaan


Hyppy näytösmielessä
voi olla tehty matka
radioenkelit parkkiruudussa
valkoisella asfaltilla
maalatut siivet
Aatami karistaa tuhkaa
On tähtäimen päivä.
Kakunjako etenee
hukkaamme yhdessä aikaa
tihkumalla kuivaa
hikeä. Aistin koneen
temppelitietokoneen
tässä satunnaislukujen
satuonnessa kolikolla
toimivia matalaäänisiä naisia
naboolainen riseilijä
tutkittava hiljaisuus
hautauspöytäkirja
harmaanimelä snautseri


Henkilöllä kotona kiltti pieni merileopardi
sanat suloisia lemmikkejä
selitys tukeva, puhtaasti
hermosolujen synnyttämä
käsien nelikenttä, huitominen
puhutut pisarat pärskyvät
Voi kaikki Salomonrakkautta
yrittäneet, veren virtausnopeus
on vakio


Neuvoja ei anneta, ahneutta kannattaa
odottaa, sukuelinten käsittely
lämpimän meren yllä
makeassa ilmassa tai suolaisessa
kulkevalle, rohkeasti purjehtivalle
on ihmettä tarjolla
pikkuisistani, pensselinvedoista
värien surinaa, jotakin silminnähtävää
meubles: perhosten heraldiikka.

(6/3/06) 

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com