31.12.2005

VAARANA IHMISSUUNNITTELU

OLEMISEN SIEDETTÄVÄ RASKAUS

Olemisen ja omistamisen vastakkainasettelu on vaikea, koska omistaminen on tässä maailmassa olemista. Pelkkä oleminen on toisessa maailmassa olemista. Se toinen maailma on oppositio, eikä kukaan tiedä onko siitä todella vakuuttavaksi mahdollisuudeksi. Ehkä sen konsepti on liian kiltti, pystyynkuolettava. Omistaa aikansa tälle tai toiselle maailmalle, olla liike- tai vastarintaliikemies. Vastarintaabisnes, tuonpuoleisen liieyritys, lyö heikosti leiville täällä ja nostaa ironisen hymyn taidekoulutettujen huulille.

En ole ikinä ymmärtänyt mihin "Olemisen sietämätön keveys" viittaa...

JOTENKIN TÄMÄN PÄIVÄN IS:N

lukemisen jälkeen tuntuu vaikealta haukkua iltapäivälehtiä kevyeksi viihdehömpäksi. Lehdessä oli raportoituna monta todella ihmeellistä tosielämän draamaa, joiden tasoisille taide harvoin vetää vertoja. Päällimmäisinä tietysti jäihin käsikädessä hypänneet pikkuveljekset ja napolilaisen verisen 1800-luvun alussa perustetun mafiaklaanin johtajan ainoan tyttären kammottavan outo junaturma Suomen lapissa. Yksityiskohdiltaan kertakaikkisen hämmästyttäviä, lähestulkoon erikoisia tarinoita.

30.12.2005

PUHELINSÄHLÄYSTÄ

Hieno juttu. Vaikeasti ja liian pitkästi selvitettävän sähläyksen seurauksena pystyn vastaamaan numerooni tuleviin puheluihin, mutta tekstiviestejä en pääse lukemaan ennen kuin vasta maanantaina. Tämä siis tiedoksi kaikille tutuille.

VASEMMISTOMYSTINEN UTOPIA VUODEKSI 2006

tarkoittaa pettureiden puoluetta. Vasemmistomystikon velvollisuutena ei ole pettää vain poliittisia vastustajiaan, huijareita, kontrolliyhteiskunnan kivettäviä, asioiden välisiä yhteyksiä ja paon viivoja jatkuvalla tarmolla silppuavia fasisteja, vaan myös kaikki muut, mukaanluettuna toisensa. Heidän sielunsa puhtaus ja uskonsa syvyys mitataan jälkeen päin, tehtyjen tekojen analyysinä. Se on kaunis sarja jatkuvaa törkeää petosta: mitä karkeinta epälojaalisuutta ja ateismia ihmisten ja rahan valtaa kohtaan. Mutta toisaalta mitä suurinta uskollisuutta kuningas Kristusta kohtaan, ja mitä jalointa lojaalisuutta vanhan testamentin Jumalan valtaa kohtaan.

MAALAUKSEN SUUNNITTELUALGORITMI

Piirretään kuvankäsittelyohjelmaan pystyviiva. Käännettään kuvaa n1 (jokin alkuluku) astetta. Piirretään toinen ja kolmas (eripituinen tai samanpituinen) pystyviiva kasvamaan ylös jostain edellisen pinnasta.

Käännetään kuvaa n2 astetta.

Tehdään internetissä kuvahaku jollekin kohteelle, jolla on jokin selkeästi määristettävissä oleva suunta, ylä-alapuoli tai vasen-oikea (kuten seisova ihminen, risti, ruoho, nuoli, puu jne. geometrisesti mieluiten mahdollisimman yksinkertaisia). Leikataan erilaiset variaatiot aiheesta irti alkuperäisistä konteksteista, muunnetaan kokoa sopivasti, ja sijoitetaan kohteet kasvamaan kuvan joiltakin pinnoilta niin, että ne eivät leikkaa mitään kuvassa olevaa viivaa. Muutetaan kohteiden kokoa tarvittaessa pienempiin paikkoihin mahtuviksi.

Käännetään kuvaa n3 astetta.

Tehdään internetissä kuvahaku kuten edellä. Leikataan erilaiset variaatiot aiheesta irti alkuperäisistä konteksteista, muunnetaan kokoa sopivasti, ja sijoitetaan kohteet kasvamaan kuvan joiltakin pinnoilta niin, että ne eivät leikkaa mitään kuvassa olevaa viivaa. Yritetään asettaa kohde kasvamaan jostakin mielekkäästä, merkityksellisestä, jännitteisestä paikasta tai merkityksestä. Muutetaan kohteiden kokoa tarvittaessa pienempiin paikkoihin mahtuviksi.

Käännetään kuvaa n4 astetta.

Jatketaan niin monta kertaa kunnes kuva muistuttaa muinaista maailmankarttaa, luolamaalausta ja integroitua sähköpiiriä.

Väritetään, niin kuin liikennemerkit väritetään, jokaisen värin edustaessa tiettyä funktiota.

JOS SIIS ALZHEIMERIN TAUTI

on nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan fragtaalimetafora, voidaan post-foucaultlainen kontrolliyhteiskunnan analyysi suorittaa puhtaasti kliinisenä aivotutkimuksena.

Ozzy Osbournen kuolema tulee olemaan tämän tutkimuksen virstanpylväs. Niin kuin Kaspar Hauserin metsästettyjen aivojen vivisektio mullisti 1800-luvun yhteikunta-analyysin, Ozzyn kallokuori sisältää salaisuuden lansimaisten yhteiskuntien emotionaalisesta kehityksestä viimeisen puolivuosisadan ajalta. Ozzyn päästä löytyvä kroonisen tulehduksen aiheuttama valkoinen poimuton spagetti tulee olemaan objektiivinen näyttö kaikesta siitä mitä Nietzsche sanoi.

Länsimaisen yhteiskunnan jääkausi on emootioiden jääkausi, jonka kehitystä voitaisiin parhaiten seurata tutkimalla eri vuosina otettuja Ozzyn aivojen magneettikuvia, ja vertaamalla sitä hänen pankkitilinsä saldoon.


(Kuva: Carlos Schwabe)

NAISENMUOTOINEN LABYRINTTI

Tietyllä hetkellä tietty villihevonen kulkee ohi, niin kuin se olisi kesy ja kutsuisi pakenijaa. Sillä hetkellä voi hypätä ja paeta. Entä kymmenen vuotta myöhemmin? Se hevonen tuli ja meni. Se tosin palaa aaveen kaltaisena. Muttaa aaveen selkään ei enää voi hypätä, paeta. On odotettava toista hevosta, joka olisi valmis ylittämään oman luontonsa. Kenties tämän alueen villihevoset ovat sukupuutossa, kenties on odotettava luonnolta uutta kehittelyä, lähtien hyönteisestä tai linnusta, ja päätyen villihevoseen... vaikka paljon todennäköisempää on lähteä villihevosesta ja päätyä hyönteiseen. Sopivan kokoisena myös hyönteisellä voi paeta, jos se kesyyntyy ja ylittää oman luontonsa, käyttämättä meitä heti ravinnokseen.

29.12.2005

PÄIVÄN MIETELAUSEITA

"Usko(minen) on jotain, mikä voidaan mitata valinnoista jälkikäteen. " to

"Kulttuuristen elämänmerkkien vaihtosuhde annettuihin oloihin on aikuisellekin mysteeri, sekava ja osin väkivaltainen tarina, joka täyttää kaikkien mahdollisten rivien välit. Kannattaako siis yrittääkään välien täyttämistä? " Timo

"Älykkyydestä puhuminen kannattaakin jossain vaiheessa vaihtaa älyjen yhteistyöhön. On hieman barbaarista jäädä laskemaan, mitä itsellä on annettavaa." Timo

"Kelataanpa taaksepäin: Mitä oikein tulin sanoneeksi? Sopulit sinkoutuvat takaisin ylös lujalle kalliolle: tämä on uskonnollinen kuva. " Timo

VILLE-JUHANI SUTISEN BLOGI

tässä, Leevin kautta, ja tässä Sutisen onnistunut googlaus, Runouden loppu.

MALLIMAAILMA

kauneuden sukupuutolla rahastaminen. Länsimaiset mallit eivät käytä suhteellista paikalliskauneuttaan muuhun kuin "naiivien" ansaanhoukuttamiseen ja rahojen riistämiseen. He eivät innoita ketään, mutta masentavat monia. Ja tämä vain siksi, että he ovat harvinaisia... jäljellejääneitä, siinä, missä muuten on käynyt kato ja tuho. He riemuitsevat tuhosta, koska ovat jäljellä ja pääsevät kuluttamaan paikallisissa oloissa huomattavaa perintöään turhuuteen ja alistamaan toisia, vuosisataisella rahalla ja pääomavallalla köyhdyettyjä, naiiveja, emotionaalisia, sairaita.

Idässä heidän törkimysmäinen "kauneutensa" viskattaisiin inhoten roskakoriin, he eivät kelpaisi edes rapajuopolle: jokainen Apatian tyttö on suhteettomasti heitä viehättävämpi, sirompi, eroottisempi, henkevämpi ja sielultaan kaunis, absoluuttisen kaunis. Idässä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta rikastua pinnallisella kauneudella, itsensä myymisellä, röyhkeydellä ja törkeydellä: sellaisella kuvottavalla, masentavalla, tuhottavalla paskalla voi vaan menettää maineensa, kauneutensa ja mahdollisimman nopeasti henkensä (ellei siirry länteen). Kauneuden sukupuutolla juhliminen on törkeintä saastaa mitä nämä likaviemärin niveljalkaisen karvamadot ovat ikinä keksaisseet.

KROONINEN AIVOKUTINA

Tämän tekstin lukemisesta tulin todella huonovointiseksi:

"Kaikki krooniset taudit ovat pohjimmiltaan tulehduksia. Tämä pätee anemiaan, allergiaan, reumaan, sydän- ja verisuonitauteihin, stressiin, aivohalvaukseen, psorasikseen, syöpäsairauksiin, migreeniin, Alzheimerin ja Parkinsonin tautiin, masennukseen, skitsofreniaan ja jopa lihavuuteen. Lukijasta tällainen väite saattaa tuntua oudolta, joten perustelen sitä seuraavassa tarkemmin."

Eikö tämä ole foucaultlaisen yhteiskunta-analyysin looginen jatke terrorismin uhkaamiin kontrolliyhteiskuntiin (siis lue: aivot sisäisen ja ulkoisen rajapinta, jotka ideaalisesti toimivat täydellisenä emotionaalisena kuvauksena ulkoisen suhteesta sisäiseen):

"Aivojen tulehdus

Hermokudoksen tulehdus ja hapetusstressi ovat neurokemiallisia pääsyitä muistin heikkenemiseen, stressiin, masennukseen ja muihin psyykkisiin häiriötiloihin. Kuten edellä oli puhe, puolustusjärjestelmämme pyrkii tuhoamaan vieraat tunkeilijat. Sodankäyntiin osallistuvat valkosolujemme tuottamat vapaat radikaalit, mutta myös tietyt valkosolut, makrofagit eli syöjäsolut. Ne ovat kuin urheita sotilaita, jotka tunketuvat veren mukana kaikkialle, missä vain on tulehdusta. Ne ympäröivät tunkeilijat ja hävittävät ne syömällä. Valitettavasti ne joskus tuottavat liikaa vapaita radikaaleja ja hermomyrkkyjä, neurotoksiineja, joiden tarkoitus on torjua hyökkääjät. Joskus elimistön puolustusreaktio muuttuu vaarallisemmaksi kuin ulkoinen hyökkäys. Vaikka hyökkäys saadaan torjutuksi, jatkaa elimistö yliampuvaa puolustusreaktiotaan ja tuottaa lisää toksiineja. Reaktio alkaa ruokkia itseään.
Näin ilmeisesti käy Alzheimerin ja Parkinsonin taudeissa, ALSissa ja MS:ssa, joita kaikkia luonnehtii aivojen mikrogliasolukon yliaktiivisuus. Gliasolut muodostavat sen tukirakenteen, jossa 100 miljardia neuronia sijaitsevat. Glian merkitys aivojen toiminnassa on toistaiseksi lähes tuntematon."

Eikö tämä ole foucaultlainen valtamedian analyysi transponoituna äärifasistiseen kontrolliyhteiskuntaamme:

"
Alzheimerin tauti ja tulehdus

Tämän taudin ensimmäisiä merkkejä on ß-amyloidipaakkujen synty ja kertyminen aivosolujen ulkopuolisiin rakenteisiin. Paakkuja syntyy nimenomaan tulehduksesta. Ellei sitä kyetä hillitsemään, tulehdus leviää vähitellen lähialueille ja tappaa aivosoluja (neuroneja) ja estää asetyylikoliini-nimisen välittäjäaineen tuotantoa. Silloin muisti alkaa heiketä, oppimis-, päättely- ja keskittymiskyky rapistuvat ja tauti etenee vähitellen. Aivoihin kertyy yhä enemmän spagetin kaltaisia amyloidimuodostumia ja niiden takkuja. Nämä takut yhtyvät reaktiivisiin gliasoluihin ja muodostavat tulehdusta kiihdyttäviä yhdisteitä, kuten interleukiini-6:ta (IL-6). Ne heikentävät proteasomin aktiivisuutta, jolloin Alzheimerin tauti etenee. Aivoja suojaava peptidi karnosiini aktivoi proteasomia ja gamma-aminovoihappoa (GABA), mikä ehkäisee aivojen vanhenemismuutoksia. Siksi karnosiini on erinomainen suoja-aine ikääntyville aivoille.
Normaalisti mikroglian solut ovat uinuvassa tilassa, mutta tulehdus aktivoi niitä. Niiden määrä lisääntyy kroonisissa aivosairauksissa, mutta myös terveessä ikääntymisessä, johon näyttää aina liittyvän jonkinasteista hiljaista tulehdusta. Tulehduksen ja hapetusstressin ehkäisy auttaa pitämään aivot mahdollisimman hyvässä kunnossa.
Proteasomi on aivojen siivojaproteiini
Neurotieteilijät löysivät äskettäin aivoista uuden myrkyllisen proteiinin, joka heikentää muistia (lue raportti suomeksi)."


No, näihinkin vaivoihin on keksitty lääke, nimittäin jokin ainakin ternimaidon veroinen "kalaöly". Kalaöljyä eivät kaupustele ternimaito-Paavot vaan kalaöljy-Paavot. Kalaöljyllä on kaikki samat vaikutukset kuin ternimaidolla tai levävalmisteilla, mutta lisäksi monia muita masennusta ja stressiä lievittäviä vaikutuksia. Harmi, että kalaöljy-Paavojen kohdalla ei voi välttyä ternimaito-Paavoja enempää vaikutelmalta yhteiskuntaan tahallaan luodusta sairaudesta, joka yksilötasolla kiihdyttää kalliiden lääkkeiden kulutusta, lääketehtaiden liikevaihtoa, ja verkostotalopudella miljonääreiksi nousseiden ternimaito-Paavojen juhlintaa.

AMMATTILAISET

ovat niin kovin halukkaita pitämään vakioetäisyyden aiheisiinsa, eivätkä halua innostua liikaa tai latistaa omaa innostumistaan antautumalla kapakkaväittelyihin maallikkojen kanssa. Kunnon jämeräpartaiset insinöörit eivät milloinkaan puhu tekniikasta vapaa-ajalla, heillä ei ole edes ole tietokonetta... vain pullanpaistaminen ja lapsenvaippojen vaihtaminen kiinnostaa heitä... tai kansanmusiikki... tai jokin yhtä friikki touhu, kuten ortodoksiset jumalanpalvelukset ja piispan kanssa keskustelu doksologiasta... tai ooppera... tai tähtiensota... Poliisilla ja lentokapteenilla vastaavasti samoin. Vapaa-ajalla pamputtaminen muuttuu tunteelliseksi... lentokorkeus alkaa vaihdella, improvisoidaan freejatsia jne.

TALOUDELLINEN TILANTEENI

harvoin tukee ajatusta naamiaispuvun teettämisestä, mikä on mielestäni melkoisen juhlava ajatus... hankkia kankaat, suunnitella puku, teettää se tutulla pietarilaisella teatteripukuompelijalla, jonka fantastisia arvokkaita kostyymeja olen nähnyt. Siinä haave, järjestää naamiaisia, teettää pukuja, joita muutenkin käyttäisi, esim. kotona.... arkisin... ei tietenkään yleisellä paikalla... tai enää sen jälkeen juhlissa.

IHMINEN, PETTURI

Deleuze: "Kuinka voimme paetessamme olla muodostamatta uudestaan sekä synnyinmaatamme että vata-asetelmiamme, päihteitämme, psykoanalyysiämme ja isi-äitejämme? Kuinka muodostaa paon viiva, joka ei sekoitu puhtaasti ja yksinkertaisesti itsetuhoon, Fitzgeraldin alkoholismiin, Lawrencen pettymyksiin, Virginia Woolfin itsemurhaan, Kerouackin surkeaan loppuun?"

Tämän kysymyksen unohdin esittää eilen sankarille, legendalle, punapartaiselle kulttuurimaanpakolaiselle, Sami Hyrskylahdelle, hänet sattumalta kohdatessani Helsinkiläisessä baarissa. Sami oli matkustanut Suomeen joulunviettoon suloisen 18 vuotiaan venäläisen tyttöystävänsä kanssa. Tietenkin hän esitteli päivällisiä valokuviaan... myös joistain venäläisistä pintajulkaisuista kansikuvia ym. Kertoi mielenkiintoisen anekdootin: kolmevuorokautta valvoneena Moskovan metrossa venäjänkielinen sorina muuttuu suomenkieliseksi, vierestä kuullut keskustelut ymmärrettäväksi suomeksi. Tässä on tietty yhteys Burroughsin cut-up metodiin, mutta kysymys on lisäksi visuaalisen hahmon -tai äänissä onomatopoeettisen hahmon- tasolla tapahtuvasta hakuoperaation oikaisusta, ja sitten vasta "sekoitetun" lauseen logiikan uudelleen konstruoinnista....

Mietiskelin voiko todellinen pako edetä myös ajassa, olla jotain muuta kuin merkittävä leikkaus? Erottaa pakeneminen ja matka toisistaan... Kirjoitusta, kuten Deleuze sanoo, "jota on suojeltava jatkuvasti, ei ainoastaan huonoilta jäljittelijöiltä, vaan siltä itseltään, sitä vaanivalta reterritorialisaatiolta"

Pakeneminen ja matka voidaan erottaa toisistaan niin kuin ajatus ja ympäristö... muttei lopullisesti, tämä on vain kehys, joka takaa tiettyä suunnitelmallista rauhaa... ajatuksen ja ympäristön on jälleen tarkoitus kohdata, niin kuin pakenemisen ja matkan... se ei voi jäädä taikamattokierrokseksi pelkän unen tai suunnitelman asteelle. Todellinen paon viiva on maaksi tullut meri, 360 astetta aron horisonttia, jonka yli on käytävä. Tuulimyllyjä vastaan voi taistella, tai ne voi ohittaa, tyynesti, ruispellossa pysähdellen. Jatkuvassa tienristeyksessä pysähdellen, yhtä pitkää ajatusta pureksien, jostakin järkyttävästä menetyksen tajuamisesta yhtäkkiä ilmestynyttä käsitettä, joka on oikeastaan pelkkä arkaainen sana, elimissä sulanut, kauaskantavien liikkeiden ja tekojen kauttaaltaan voitelema.

Mutta miksi ryhtyä kapinaan olosuhteita vastaan? Petos maan lakia kohtaan on niin yksinkertainen, luova? Pettää kaikki, siinä korkein tahto. Aron vanha Jumala vaatii kiertämään tuulimyllyt kaukaa, hellästi, siitä mistä aita on matalin, ruohonkorkuinen, tila avarin, kaikkialta, hymyillen, äärettömässä ruispellossa, väljästi rytmittyvien kylien ja kirkontornien jännittämässä kumuavassa avaruudessa. Jumala vaatii jatkuvaa petosta, pettämään tuulimyllyt, nuo tyynessä lepäävät huijarit, joille vannoimme Parsifal-houkkioina ikuista uskollisuutta.

Keskellä aroa on aina kaikista epämukavinta olla, kaikista rauhallisinta. Tämä tuuli on käsittämättömän lempeä. Tuulimyllyt ajattelevat liian puumaisesti, aloittavat siemenestä, puhtaalta pöydältä. Ne eivät muutu, vaan kasvavat. Ne yrittävät sulkea kaikki tiet Parsifal-houkalta, joka on huijauksella saatu vannomaan uskollisuuden vala. Petturi, tämän vanhatestamentillisen roomanin sankari, aloittaa keskeltä aroa niin kuin heinä tai ruoho, niin kuin ruis, keskeltä, juurtumatta, samassa avaruuden pisteessä, maan liukuessa jalkojen alla. Jotka eivät liiku, jotka pysyttelevät arolla, jotka liikkumattomina pitkine harppauksineen seuraavat paon viivaa paikoillaan, jotka ovat mitä merkittävimpiä uusien aseiden keksijöitä. Alku ja loppu eivät koskaan tule kiinnostaviksi: mittakaava supistuu, maailmasta tulee ahdas, tuuli voimistuu, muuttuu intensiivisemmäksi, luihin ja ytimiin käyväksi talviseksi merituuleksi, tuulimyllymetsä tihenee muuriksi, labyrintiksi, horisontti supistuu pisteeksi, pako muuttuu mahdottomaksi. Alussa ja lopussa voi myydä itsensä tuulimyllyille, tulla yhdeksi niistä, huijariksi, tai ryhtyä mielettömään taisteluun niitä vastaan. Tästä umpikujasta ei vapauduta hourailemalla, ei suistumalla raiteilta, vaan tulemalla demoniksi, joka pystyy hyppyyn ja osaa lentää nahkasiivillä.

"Demonit eivät ole jumalia", sanoo Deleuze, "koska jumalilla on vakiintuneet ominaisuudet, määreet ja tehtävät, alueet ja koodit: he ovat tekemisissä alueiden, raiteiden, rajojen ja maakirjojen kanssa. Demoneille ominaisia taas ovat intervallit, hyppääminen intervallista toiseen. Tilasta toiseen. "Mikä demoni hyppää pisimmälle?" kysyy Oidipus. Paon viivalla tapahtuu aina petos. Ei huijausta, kuten silloin kun järjestelmien ihminen varmistaa tulevaisuutensa, vaan sellaisen yksinkertaisen ihmisen petos, jolla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Tällöin petetään meitä pidättelevä" emootioidemme liikkeitä pidättelevä "vakiintunut valta, maahan perustuva valta" pato, energialaitos. "Paon viivassa on jotain demonista."

Mutta tuulimyllyllä, planeettojen liikkeen padolla, tyhjäksitekijällä ja hyväksikäyttäjällä, ei ole mitään tekemistä jumalien kanssa. Paikallaan pönöttävä, lihova, muuttumaton, myllynkiviensä välissä aavikonhiekkaa jauhava tuulimylly on jakanut jumalien alueet, toisten samanlaisten kanssa, aavistamiensa pahimpien vihamiesten kanssa, häätänyt jumalat, tuhoamalla heidän kuvansa, emebleeminsä, jotka kasvavat ihmisistä. Aron suuri ikivanha Jumala käskee: Petä tuulimyllyt, vapauta jumalat! Ole ihminen, petturi!

TÄMÄ DELEUZE

tuntuu tässä ajatteluhomaassa päässeen aika pitkälle. Ilmeisesti improvisoiden puhuttu analyysi (Haastatteluja) anglosaksisesta kirjallisuudesta on suurinpiirtein syvällisintä kirjallisuusesseistiikkaa mitä olen ikinä lukenut. Tämän rinnalla kyllä moni hyväkin lastu jää puolinaisen tuntuiseksi. Deleuzen analyysi kurottaa jotenkin aika pitkälle olennaiseen, käsitteet joita muodostetaan ovat samalla kertaa kristallinkirkkaita ja ennen kuulumattomia. Puhuu Vanhasta testamentista jotain aivan ihmeitä... täysin selvää, kokonaan ennen kuulumatonta tietoa.

28.12.2005

Mikä kaikki onkaan eri lailla kuin uskotaan? Yleisesti luullaan, että Einsteinin teorian todellista luonnetta ei voi käsittää ilman laajoja matemaattisia tietoja. Tämä on kuitenkin suuri erehdys, jos on kysymys itse pääasiasta tässä teoriassa. Tämän pääasian voi päinvastoin käsittää aivan erinomaisen pienillä edellytyksillä. Päin vastoin kuin yleisesti luullaan, tuo vanhus oli sisältä todella pieni. Yleisesti luullaan, että tiedeyhteisö tuohon aikaan olisi ollut "villi länsi", jossa kaikenlainen julkaiseminen oli sallittua. Villi luonnossa kasvava hamppu ei ole kovin kannabinoidipitoinen. Vaikka yleisesti luullaan, että henkisen tason lasku johtuu ikääntymisestä, taustalla on lähes aina elimistössä – erityisesti aivoissa – vallitseva hiljainen tulehdustila. Aivot ovat sisäisen ja ulkoisen rajapinta. Riippuu aivoista miten hyvin ne vastaavat toisiaan. Päämme ei ole puuta vaan ruohoa. Ajattelu merkitsee sitä, että aivot ovat ruohoa. Ja syyskesän tuulessa ruoho palaa, suurella vaivalla toisten kokoama olkihimmeli. Toisin kuin yleisesti luullaan, tähtienvälinen avaruus ei suinkaan ole tyhjä. Toisin kuin yleisesti luullaan, me emme suinkaan aloittaneet puhtaalta pöydältä. Ilahdun aina, kun kuulen jonkin asian olevan toisin kuin yleisesti luullaan.

>>
Jospa ne tuhoavatkin itse itsensä… jospa ne pyyhkäisisivät minunkin murheet pois… jospa ne elävätkin enimmäkseen vedessä, muuttavat veden alle… "lakatkoon elementit suutelemasta toisiaan... jättäköön merenpoika ihmisvaimonsa ja lapsensa"... jospa ne joskus vielä olisivat taka-alalla, eikä koko ajan päällimmäisenä… voi, jospa ne ymmärtäisivät puhetta… jospa ahdistavat tunteet olivat vain kuviteltuja…. jospa ne nousevat aina tällä tavoin yhdessä yössä… Jospa ne eivät huomaa minua ja lähtevät pois… jospa ne länsituulien mukana antaisivat tuulten viedä itsensä Nevan suistoon… jospa ne pikkuhiljaa jäisi pois kokonaan… jospa ne tekisivät comebackin kunhan tuomion torvet ensin törähtävät ja\tai paavi julistaa Michael Jacksonin taivaasta laskeutuneeksi ... jospa ne olisivat jo siirtyneet seuraavaan uhriin, jospa mut olisi unohdettu… jospa ne siitä lähtisivät myyriä pyydystämään.

KRISTUKSEN

suuruus ei ollut osan harvinaisuus - tästä maailmasta ei totisesti onnettomasti esiintyviä kristuksia ole koskaan puuttunut - vaan suuri tyyli, jolla osa esitettiin. Neitsyt Marian rooli on mykkä.

ELÄINTENSUOJELU

Vain kauniita ja jaloja eläimiä pitäisi suojella, koska niiden kehittämiseen menee luonnolta paljon aikaa. Alkeelliset eläimet syntyvät nopeammin uudelleen, ja niiden kanssa tulee nopeammin ikävä. Joku hyönteislaji sinne tai tänne ei merkitse yhtään mitään - epäjalon katoaminen ei ole vahinko vaan suurin mahdollinen onni - mutta jos laulurastas tai espanjan ilves katoaa, se on suuri menetys. Jalojen eläinten kanssa on mukava olla. Kaikki luonnon- ja eläintensuojelu pitäisi aloittaa ihmisluonnon suojelusta. Koska jos ihmisluonto tuhoutuu, jumalat tuhoutuvat ja maailma tuhoutuu. Ihmisluonnon parhaan, jalon osan uhraaminen, uhrautuvuus, jonkin aineellisen päämäärän tavoittamiseksi maailmassa, joka on kaiken aikaa aineellisesti vauraampi, on pahin kuviteltavissa oleva rikos. Ainoa rikos.

Kukaan ihminen ei siis voi olla vastuussa enemmästä kuin itsestään.

SITUATIONISMI ELI HEIKKOUKSIEN PAIKALLISUUS

Alaskassa ohutturkkisuus on selvä puute. Voima-Pokéilla on heikkous kasvi-Pokémoneita vastaan. Minulla on heikkous, jota vastaan taistelen epätoivoista taistelua, mutta jotaen jaksa voittaa. Viha on orjalla heikkous, isännällä vahvuus. Charmanderilla on heikkous vesienergia-Pokémonien suhteen. Pieni koko on heikkous hiirellä kissan hampaissa. Viheralueiden joutuminen rakentamisen alle on heikkous siellä missä on paljon rakennuksia ja vähän vihrealueita. Erilaisuus on heikkous siellä missä itsekritiikki on olematonta. Sortuminen lakritsiin on heikkous lakritsitehtaassa ja siellä missä lakritsi on kultaakin kalliimpaa. Yhteisten tavoitteiden puute on heikkous hyvässä ja siunaus pahassa. Sisäisen koherenssin vähäisyys on heikkous pyörremyrskyssä. Herkkyys on heikkous kidutetulla ja kiduttajalla, vahvuus nautinnossa ja nautinnon aiheuttamisessa. Voimattomuus on heikkous Jerusalemin puolustajalla, vahvuus hyökkääjällä. Matkan pituus on heikkous silloin kun tavoitellaan hyvää, vahvuus kun tavoitellaan pahaa. Rakastuminen on heikkous helvetissä, vahvuus paratiisissa. Ajatusten moninaisuus on heikkous diktaattorin silmissä, ja matemaatikon silmissä silloin, kun totuutta on jo havainnollistettu oppilaalle riittävästi ja moneen kertaan. Ajatusten yksipuolisuus on heikkous diktaattorin silmissä silloin kun hänen näkökantaansa ei ymmärretä, vaan vastustetaan talousfundamentalismiin vedoten. Ajatusten yksipuolisuus on vahvuus ateismissa silloin kun talousfundamentalismi riehuu vapaana ja tuhoaa esteettä elämää. Pituuden puute on heikkous kirahvien aterialla, ja vahvuus kääpiöiden asuntopalossa. Sairaus on heikkous hyväntahtoisella, vahvuus pahantahtoisella. Heikkous peep-showssa esiintyvään naiseen on rahattomalla miehellä, vahvuus esiintyvällä naisella. Heikkous heroiiniin on käyttäjällä, vahvuus diilerillä. On heikkous ottaa yleisiä lakeja henkilökohtaisesti, ja vahvuus ottaa henkilökohtaisuuksia yksittäistapauksina. Järjestetty työpaikka on heikkous täystyöllistetylle, vahvuus työttömälle. Kyky luoda työpaikka tyhjästä on vahvuus työttömälle, heikkous entiseen työhönsä sitoutuneelle. Heikkous vastakkaiseen sukupuoleen on sillä, joka kuuluu enemmistösukupuoleen. Vapaaehtoisuus on heikkous turhaan työhön ryhdyttäessä, vahvuus Jerusalemin rakentamisessa. Mikä tahansa ominaisuus on heikkous, jos henkilö käyttää sitä Jerusalemin purkamiseen, ja vahvuus, jos sitä käytetään rakentamiseen. Heikkous on poistovoima hyvällä pahan yleisön edessä, vahvuus on vetovoima hyvällä hyvän yleisön edessä. Kolosseumille kerääntyy paha yleisö, hyvä yleisö on historiassa. Liioiteltu hyve on heikkous siellä missä vähätelty pahe on vahvuus. Itsensä viiltely on heikkous sille joka rakastaa elämää. Inhimillisyys on heikkous konelle ja eläimelle, joka ei voi missään olosuhteissa teeskennellä nauttivansa sydämellisyydestä, jaloudesta, sielun puhtaudesta, ajatusten kirkkaudesta jne. Niinpä ihmisen onkin helpompi samaistua hahmoon jolla on jokin heikkous.

RAKKAUSSPEKU

Hannu Heliniltä jokseenkin vittumainen mutta haastava lista rakkaudesta (rivinumerointi SL):

"
1. rakkaus on lyhytpinnainen
2. rakkaus on julma
3. rakkaus kadehtii
4. kerskaa ja pöyhkeilee
5. rakkaus käyttäytyy sopimattomasti
6. etsii omaansa ja katkeroituu
7. rakkaus muistelee kärsimäänsä pahaa
8. ja iloitsee yhdessä valheen kanssa
9. mitään se ei peitä, usko eikä kärsi
10. rakkaus häviää aina
{you too spoke bloody fucking bullshit, paul}
"

Proustiin ei päde kokonaan, ainakaan kohdat: 1.
Tolstoin Anna Kareninaan: ?



Totta Helvetissä.
Näin se on nähtävä.



Mutta ajatellaanpa äidin rakkautta. Lapsi olisi nyt vaikka kehitysvammainen, ja sen kilpailumenestyksessä tai suloisuudessa ei olisi mitään vanhempien narsismia hivelevää (tästä muuten tulee mieleen, että Proustilla on tuo narsismi mukana liiallisena kaikissa ihmissuhtiessa, paitsi ehkä rakkaudessa taiteeseen).


1. Väärin.
2. Erittäin väärin.
3. Väärin.
4. Tosi väärin.
5. Ei.
6. v
7. No, ehkä.
8. Tuskin.
9. Virhe.
10. Varmaankaan ei.


Tämä esimerkkitapauksemme pyhä rakaus, ihme kyllä, ennen muuta kärsii, jokaisen kohdan takia, syyllistymättä yhteenkään. Mutta kärsiikkö se enemmän kuin se rakkaus, jonka jälkeläinen jäi syntymättä, lapseton äiti kuumeisten kuvitelmiensa ibsenläisen maalaiskartanon hulluudenhoureessa, jonka toivo ovulaatio ovulaatiolta hirttäytyi kosken piinaavaan kuohuun.

Ajatellaanpa toisena esimerkkinä jotain vähän vaikeampaa, epätodennäköisempää tapausta. Rainer Werner Fassbinderin elokuva Pelko jäytää sielua (1973) kertoo vanhasta Müncheniläisestä siivoojasta, jolla syntyy rakkaussuhde 20 vuotta nuoremman marokkolaiseen siirtotyöläisen kanssa. Vaikka molemmat ovat syrjäytyneitä, ympäristö ei soisi heille tätäkään epätodennäköistä onnea. Ja kun ympäristö viimein rauhoittuu, heräävät omat epäilykset:

1. Ilmeisesti epätosi.
2. Kyllä, sille joka on näin epäonniseen rakkauteen tuomittu, joka ei voi olla rakastamatta...
3. Rakkaus kadehtii vain itseään, joissain onnellisemmissa olosuhteissa. Mutta se ei kadehdi mitään muuta missään olosuhteissa.
4. Ei kerskaa eikä pöyhkeile. Rakkaus ei hivele narsismia. Rakkaus on aina kammottavaa, pelottavan tuomion kaltaista. Rakkauden yllä leijuu kuoleman varjo, joka ei katoa, vaikka kaikki energia ja toiminta, vlaistus ja muu suunnataankin sen häivyttämiseen.
5. Joissain tilanteissa varmasti, unohtaessaan itsensä... kadotessaan itseltään... rakkaus yrittää viillellä itsensä kuoliaaksi, napata unilääkkeitä. Mutta se löydetään taas, tosin entistä huonommassa kunnossa, köyhtyneenä ja surkeana. Mutta se ei kuole, sitä ei saada hengiltä, se on sitkeämpi kuolevaista, vanhusta.
8. Löytää omansa... eikä katkeroidu, eipä juuri iloitsekaan. Rakkaus muistuttaa avioliittoa kuoleman kanssa, yhteiskunta pitää huolen siitä, ettei onnellinen rakkaus voi missään tilanteessa onnistua edes ohikiitävää hetkeä. Siksi oikeiden henkilöiden on kohdattava väärässä paikassa ja ajassa.
9. Yrittää peitellä omaa kärsimystään ja uskoa siihen mihin on pakko uskoa, mikä ainoa valo, tosin aivan häviävä täydellisen pimeyden keskellä.
10. Rakkaus ei häviä, mutta olosuhteet muuttuvat mahdottomiksi: aineelliset olosuhteet katoavat tunteiden ulottumattomiin. Liha katoaa luitten päältä, ilmeet katoavat kasvoilta. Kapitalisti repii kaiken palasiksi. Kapitalismin ilmaoiva saatana nielee kaiken kauneuden. Rakkaus jää abstraktioksi, tahdoksi, ilman konkretiaa.


Tuossa pyörteessä syyttömyys on suurin kärsimys; syyllisyys törkeän pieni, mitätön. Ihmiset tekevät itsestään keinolla millä hyvänsä syyllisiä, mihin tahansa, että voisivat kestää ihmisen kohtalon, joka on kuolema, yhteistuumaisten rikosten palkka. Ihmisen kohtalon kestäminen syyttömänä avaisi kenentahansa keskushermostolle liian "ibsenläiset", "draamakirjalliset", "säröytymättömät" horisontit.

Ehkä runo siis kertookin rakkaudenkaipuusta, kuvitellusta, luulotellusta rakkaudesta... ihmisen jatkuvasta halusta tulla huijatuksi, nielaista peltinen kylmä viehe todellisen intohimon sijaan, tulla koukutetuksi lihasta, sielujen musiikillisen kehittelyn sijaan... tai ehkä paremminkin, tyhjyyden, täydellisen autiomaan onttojen oljenkorsien kehittelyn sijaan.

Vietellyksituleminen joka tapauksessa on luonteeltaan sopeutumista aineellisiin olosuhteisiin... uskottelua, että todellisuus (sattuman dekonstruoituna kokonaisuutena, rahan tahtomana sillisalaattina) olisi sitä, mikä jotenkin vastaisi syvimpiin tunteisiimme... että Toyota Carina spoilerilla olisi Mazda olisi Porche olisi Ferrari olisi halpa jokapojan taivas. Että Ferrarin tunne voisi herätä sen kulloinkin käsillä olevasta parhaasta mahdollisesta representaatiosta.

Mutta tiedostamaton ei operoi tällaisilla kompromissiketjuilla, tiedostamaton ei annan armoa rakkaudessa, vaan väläyttää, kuten antiikin tragediojen kliimaksissa poikkeuksetta tapahtuu, jylhät mielenmurtavat totuudet ja ikuisuudet olevaa todellisuutta vasten. Sellainen dynamiikan hallinta ilman säröytymistä vaatii todellisuudessa kaikista suurinta henkistä ja fyysistä kestävyyttä (tässä kulminaatiopisteessä henkinen ja fyysinen ruumis ovat ensikertaa yhtä), elämän arkitajunnalta kätketty merkitys paljastuu juuri siinä.

Että Pyhän Antoniuksen pimeä luola olisi kuningas Salomon hovi, että heinäsirkka olisi kuninkaiden apetta, että maan pöly olisi kultahiekkaa kuningattaren uumalla... mutta siltikin, mitä on Kuninkaiden kulta, vulgaarihedonismi verrattuna Pyhän Antoniuksen kuumehoureen todelliseen hedonismiin? Syntiinlankeemus tulee vasta silloin kun Antonius lankeaa kuninkaiden vulgaarihedonistiseen saastaan... todelliseen, konkreettiseen, objektiiviseen, raaliaistilliseen... vasta silloin Saatana kumartuu kohti pimeää luolaa, jonka autiomaapölyssä kuolleet puoliksijärsityt skorpionit ovat levällään, ja näyttää ilmeettömät jättimäiset skorpioninkasvonsa.

VASTAKKAINASETTELUJEN AIKA ON OHI

Sauli Niinistön vaaliteesi kertoo suoraan ja kaunistelematta olennaisen totuuden nykyajasta. Toisin kuin Niinistö luulee, tässä kaunistelemattomuudessa ei ole mitään juhlimista. Tämä kaatopaikan rehellisyys ei voi yhdistyä luontevasti rehentelyyn.

Armeijakasarmilla vastakkainasettelujen aika on aina ollut ohi. Siellä asuu puolue, puolueellisuus, epäoikeudenmukaisuuden aseellinen ylläpitojärjestelmä, fasismin sykkivä musta sydän. Ihmiskunan syvin häpeä, rynnäkkökiväärin piippua imevä Leviathanin peräaukko, Adolf Ehrnrooteja pulppuava, globaalin yksipuoluejärjestelmän bunkkeripäitä pulppuava synkkä lähde.

Jos ja kun ulkoisten vastakkainasettelujen aika on maailmassa ohi, eikä ulkoavaruudesta ole uhkaa odotettavissa, kirurginveitsi ja lämpöohjukset muuttuvat liian summittaisiksi instrumenteiksi: siirrytään kokonaan sisäiseen tragediaan. Ulkoisen vastakkainasettelun loppuminen tarkoittaa sitä, että virus on päässyt lopullisesti elimistön sisään ja vaurioittanut sen immuniteettijärjestelmää, saattamalla sen sekaannukseen. Koska elimistö on ainoa mitä on, sen täytyy itse hoitaa itsensä kuntoon. Ongelma on siinä, että siltä puuttuu itsen ulkoiset terveyden korrelaatit. Se ikään kuin täytyy itse muistaa ja pitää mielessä mitä on terveys, läpi taudin kuumehoureiden. Sellainen on hyvin vaikeaa, varsinkin potilaalle joka työkseen hourii ja jonka puhe on pelkkää afasiaa. Kaiken lisäksi elimistö ei vaikuta mitenkään turhan itsekriittiseltä, sensuaaliselta, tunnolliselta ja se vanhenee silmissä (luonnon saastuminen = ihmisen eroottinen degeneraatio), ja pitää omaa vanhenemistää luonnollisena, vaikka kyse on sairaudesta. Se lörpöttelee itseään rauhoitellakseen valheellisia tv-sananlaskuja tyyliin "niinpa niin, kaikki kuolemme joskus", väärentää antiikin tekstit ja Sapfon lajin ikuista nuoruutta ylistävät runot vanhuuden voivotuksiksi. Se puhuu kuolemasta kuin tuntisi siinä jonkinalaisen pelastuksen tai pakotien... mutta sellainen on pelkkää karkeutta ja mielikuvituksettomuutta. Elimistö ajattelee soluillaan, ja solut unohtavat että vain he itse ovat kuolevaisia, vain yksilöille on tämä onni ja pakotie suotu... laji, elimistö, on kuolematon... ja jos se sairastuu ja juhlii sairautta terveytenä turhan pitkään, siitä tulee vain ruma, entistä rumempi... hirviömäinen... mutta ei milloinkaa, ei milloinkaan kuollut! Siksi kuolevalle solulle on sairasvuoteella valehtelu anteeksiannettavaa saattohoitoterapiaa. Mutta lajin sairasvuoteella ei saa valehdella eikä rauhoitella suotta! Laji ei kuole milloinkaan... laji on ikuinen. Ja itse valitsemme solujen viisaudessa sen (eivätkä yksin näyteikkunoiden trendien mukaan poikkoulevat, rahan mukaan tahdottomasti poukkoilevat mielipuoliset, kuumehoureiset, järkensä menettäneet naiset), millainen ikuisuus lajilla on.

Alkuperäistä virusta (porno? kapitalismi?), ja siitä seuraavaa totaalista immuniteettikatoa (yhteiskunnan HIV-vaihe) ei enää millään keinolla voida ehkäistä. Kysymys on elimistön sisäisen puolustusmekanismin romahtamisesta. Elimistö on kyvytön löytämään pahan solun (Bin Laden)... pahaa solua ei pystytä tuhoamaan (Bushin hallinto)... paha solu sekoitetaan terveeseen soluun (Kristus-alkukuva inhimillisen pahuuden ytimessä)... tuhotaan terve, tervein, solu (sosiaalidarwinistinen maailmanjärjestys, eli huonoimman evoluutio)? Joka tapauksessa ilmiö noudattaa dynamiikkaa, jossa pahojen solujen määrä räjähtää, hyvien solujen määrän vähetessä eksponenetiaalisesti.

Tämä on pelkkää spekulaatiota. Lääkkeet varmaan keksitään (on pakko keksiä). Eikä toivottomuuteen ole mitään syytä vajota, kuten Arno Kotro vakuuttaa Metro lehden kolumnissa. En itsekään aio vajota toivottomuuteen!

27.12.2005

KAHDEKSAN SURMANLUOTIA

Mikko Niskasen mestariteoksen äärellä pullo kirkasta tyhjenee aika vauhtia. En tiedä mikä siinä on, mutta viinaa alkaa tehdä aika nopeasti katsojan mieli.

Viinanhimo rauhoittuu viimeistää silloin kun Pasin perhe palaa naapurin tytön häistä: kohtaus on elokuvahistorian riipaisevimpia yksinäisyyden hetkiä. Hidas musiikki soi, Pasin kaunis vaimo katselee yksi juhlapuku päällään ulos tuvan ikkunasta, lapset riisuvat juhlavaatteitaan, hetki kestää, musiikki jatkuu, Pasi on työkonevajassa hakemassa viinapulloaan. Pasi tulee sisään taloon. Alkaa ikimuistoinen kohtaus, naisen saarna: juhlat... koko perhe pukeuduttu parhaimpiin.. kerrankin mahdollisuus pitää hauskaa... mies juo itsensä räkäkänniin... eikä siinä kaikki... aloittaa tappelun... häpäisee koko perheen, lapset... ihmisten yleinen naurun aihe. Nainen huutaa... humalainen mies raivostuu... ollaan suomalaisuuden koskenkirkaassa ytimessä.

Kahdeksan surmanluotia on monumentaalinen eepos eräästä suurin piirtein oman isäni teini-ikään kuuluvasta aikakaudesta eräässä tunnetun maailman eksoottisimpiin ja oudoimpiin kuuluvassa maassa. Elokuvan aikakäsitys on ihmeellisen monumentaalinen: kaksi tuntia ja ollaan selvästi vasta pääsemässä vauhtiin, ulkomaalainen kieltäymmärtämätönkin katselija vasta virittyy, ja etsii intensiivisesti parempaa istuma-asentoa. Jännitteet ovat suuria, asiat joista puhutaan ovat universaaleja. Elokuvan viimeiset kaksikymmentä minuuttia tapahtuvat mielentilassa, jossa koko aikuiselämäni aurinkoisimmillaan on tapahtunut, sanottakoon sitä vaikkapa suomalaisen sielun jatkuvaksi helpottamattomaksi olotilaksi...

*

Yön jälkeen Niskasen elokuva vaikuttaa yhä epäselvemmältä, yhä kiehtovammalta. Loppujen lopuksi elokuvan koko asetelma tuntuu täysin ristiriitaiselta... miksi sellainen mies, sellainen vaimo, sellainen perhe ajautuu niin nopeaan katastrofaaliseen syöksykierteeseen... eihän sellaista tapahdu... asiat, joita Niskanen kuvaa tapahtuvat toisille... ei heille. Tai mies, Pasi, jotain outoa, ristiriitaista hänessä on... jos hän on tuollainen hermoheikko... pääseekö sellainen naimisiin suomalaisessa yhteiskunnassa? onko asetelma alkuunkaan realistinen? Entä vaimo... vastaako hänen olemuksensa elokuvan sisäistä psykologiaa... jossa viina astuu miehen ainoaksi iloksi ja salarakastajaksi? Mutta ehkä katsojalle ei näytetä kaikkea... miehen petttymyksiä tai salaisia toiveita... mutta olisiko hän omaamalla jonkin salatun fantasiamaailman päätynyt tuohon tilaan? Eikö juoppouden psykologia ole toisenlaista kuin Niskanen kuvaa, vai onko hänen kuvaamansa estetisoitu iköön kuin perheidyllin kulissin näkökulmasta... taloudellinen rappio tuntuu kuitenkin melkoisen vähäiseltä ongelmalta silloin jos on perhe ja rakkautta ympäristössä... PAsi ilman ihanaa vaimoa ja kilttejä reippaita lapsiaan samassa taloudellisessa ahdingossa olisi huomattavasti surkeampi... ja valitettavasti mysö paljon tutumpi, realistisempi näky... eikö silloin viina tuntuisi luontevammalta... itsestäänselvältä... vähemmän traagiselta? Emmekö me tunne tragedian juuri vaimon kunnollisuuden ja lasten kiltteyden takia? Emmehän me mitään tragediaa tunne omaa kohtaloamme ajatellessa, joka on miljoona kertaa Niskasen pasin kohtaloa kurjempi... eihän meillä ole edes jouluna noinkaan tervettä ilmettä kuin Pasilla elokuvan viimeisen kymmenen minuutin aikana...? Olemmeko koskaan iloinneet ja nauttineet elämästä niin kuin Pasi nauttii talviset tukkisavotan nuotiolla jätkien kanssa kirkasta litkien... tai kesäisellä niityllä aitan takana, lauantai-iltapäivänä, kavereiden kanssa räkäkännissä pirtua kiskoen... ne obvat suuria iloja ihmiselämässä... valtavia nautintoja... onko meidän elämässä mitään vastaavaa? Venäjän rajalta tihkuu kaiken aikaa vähemmän iloa? Entä karjalan veljet... heille jokainen lauantai on tuollainen räkäkännin, kadehdittavan autuuden lauantai... muistan lapsena, kun suomessa vielä oli maaseudulla kunnon pitkätukkaisia ja partaisia rapajuoppolalleja, kuinka ihailin heidän ojan horsmissa kesäkuumana lauantai-iltana makaavaa rentoa rauhoittavaa kuumeessa sykkivää kurttuista olemusta (jotenkin aavistin jos silloin että tällä terveydellä ja viinapäällä ei mitenkään voida tulla sellaiseksi kadehdittavaksi, hurlumhei, reeperbahn vei, mytologiseksi Irwiniksi). Mutta venäjälläkin viina on vain jonkinlainen vapaahetkien nautinto, silloin kun naiset kerrankin jättävät rauhaan, tai kavereiden kanssa paetaan naisia jonnekin, vapauteen ainaisesta fyysisestä rakkaustyöstä. Lääkitään, chillataan ulkoisia ja sisäisiä hiertymiä runsaalla helmeilevällä kirkkaalla suloisella iloliemellä.

PIKKU PUOLUEEMME

siis toimii globaalisti, näkymättömästi, ilman väriä, ilman julkilausumaa. Puolueeseen liitytään syntymässä, ja jos siitä haluaa erota, se ei onnistu missään toimistossa, vaan itsenäisen ajattelun kautta, jossa olennaista on siihen kuluva suuri aika.

Koska puolueesta eroamiseen kuluu valtavasti työtä ja aikaa, puolue yrittää käyttää tämän hyväksi, ja tehdä eroamisesta eli ajattelusta mahdollisimman mahdotonta. Vapaa ajattelu jo sinänsä tarkoittaa jonkinlaista lähtölaskentaa puolueesta. Kukaan puolueessa asemiaan parantava ei voi ajatella vapaasti, ja vapaus vähenee mitä parempi asema. Parempi asema tarkoittaa enemmän rahaa ja kaunniimpia naisia, aina poikkeuksetta.

Pikku puolueemme on isojen miesten veljeskunta, jonka ainoa pelisääntö on alempiarvoisten hyväksikäyttäminen. Kaikki yhteiskunnan ja liike-elämän tärkeät asemat ovat puolueen miesten valvonnasta. Puolueen tehtävä on puoltaminen, puolueellisuus, epäoikeudenmukaisuuden ankara organisointi.

Puolueen alimmassa asemassa ovat ne, jotka tahtovat kohota, mutta jotka riitelevät puoluekuria vastaan, tajuamatta että kuuluvat puolueeseen. Tällaisia ovat taiteilijat, ammattifilosofit, teologit ja muu älymystö. Heitä käytetään miinanpolkijoina sotatilanteessa, heitä pidetään elossa sitä varten. Heillä ei ole mitään muuta tehtävää tai arvoa. Varsinaiset puolueen fasistiset taideteokset hoidetaan siihen koulutettujen toimittajien ja erikoisten tekijöiden toimesta. Näiden teosten outoa tyhjyyttä ja mitään sanomattomuuden rivienvälistä huokuvaa karkeutta on vaikea kuvailla. Näillä teoksilla on vuorattu kaikki mainokset, näytetikkunat ja alan liikkeiden edustustustilat. Nämä tekijät ovat puolueessa korkeassa asemassa ja heidän ajattelunsa on täysin saneltua. Heidän suuren lahjakkuutensa ja ammattitaitonsa tehtäväksi jää sanelun muuntaminen toiseen, vanhojen aikojen mestariteoksien sanontaa muistuttavaan muotoon. Joskus on vaikea sanoa ovatko he äärettömän pahoja vai äärettömän tyhmiä ihmisiä.

Koko yhteikunnan alin pohjasakka, eli köyhimmät koostuvat niistä, jotka ovat onnistuneet omaperäisin teoin ja ajatuksin eroamaan puolueesta. Heidän ponnistuksensa ovat sankarillisia. Newton kuului heihin, Kopernikus kuului heihin, Einstein kuului heihin. Heitä ei käytetä miinanraivaajina pientä palkkaa vastaan, vaan heitä vastaan kohdistetaan peitellyt sotatoimet. Ettei näyttäisi liian räikeästi siltä että sananvapaus ja puolueen valitseminen ovat kokonaan kiellettyjä, on vihan kohteeksi löydettävä jokin sinänsä harmiton ja tunteitaherättämätön helposti leimattava ihmisryhmä, kuten juutalaiset, joiden varjolla puolueeseen kuulumattomia voidaan likvidoida. Varjoissa heitä piiritetään ja heidät pyritään näännyttämään, ja heidän tahtonsa pyritään nujertamaan kaikella kuviteltavissa olevalla pahuudella.
Eli kenen vitun idiootin idea oli joku vitun Cat and Mouse -tila. Kenen perkeleen öljynpoltin tuolla pihalla on käynnissä? Mitä järkeä tämänlaisessa meiningissä on? Kenen helvetin intressejä se palvelee? Kenen vitun auto tuolla seisoo. Kenen helvetin kuningasidea tämäkin on? Aja vittuun se sieltä että muutkin saa bensaa. Kenen saatanan mielestä jokaiseen vitun aiheeseen pitää puputtaa arviolta 10-sivuinen essee. Kenen helvetin asia se sitten on? Kenen helvetin takia tässä lukee "Coffee may be hot"? Uskomatonta! Kenen saatanan luomus tuo tuollainen systeemi on? Kenen vitun viikset nää on!? Kenen vitun puukko tää on?! Ei kenenkään vai? Hyvästi ihmiset. Haha, tuoksuu makkara nyt, äsken tuoksu nurmikko. Kenen saatanan pentu siellä ulisee. Ei millään pahalla, mutta tämän enenpää en kestä. KenEn HELVEtin IdEA oli LAittaa TÄHÄN Luukk.. Täh? Kenen helvetin älynväläys tämä oli? Laittaa yks ahdas portti 10000 ihmiselle, jotka pyrkii ulos yhtaikaa. Kenen vitun operaattorin liittymä toimii tuollaisten luonnonmullistusten jälkeen!? Kenen vitun palikan idea seki oli?

26.12.2005

PARAS MILLOINKAAN NÄKEMÄNI KONTROLLIYHTEISKUNNAN KUVAUS

on Yefim Gamburgin Passion of Spies (1967).

"The second feature directed by Yefim Gamburg, an artist who began working at Soyuzmultfilm in 1955 and animated many of the best children's poems, fairy tales and songs. He turned his attention to adults with "Passions of Spies," reviewing dozens of Soviet spy and detective films to make Soyuzmultfilm's first spoof. He selected the most stereotypical spy movie plots and characters, all well known to Soviet audiences. Soviet censors were so nervous about the film that they immediately sent it to the film club at Lubyanka (KGB Headquarters) to test the political waters. A high ranking general loved it -- and personally thanked Gamburg for "destroying the established stereotype of the 'wooden' Soviet intelligence." Made during a period of Soviet world power, the film was never officially shown abroad until after perestroika."

VOLKER SCHLÖNDORFFIN PELTIRUMMUSTA

on kovaa vauhtia tulossa huonoin koskaan läpi katsomani elokuva. Olen nyt neljäkymmentä minuuttia alusta. En ole milloinkaan katsonut näin pitkään, näin tyhmää elokuvaa. Vielä olisi puolitoista tuntia urakoitavaa. Annan elokuvalle mahdollisuuden, mutta puolessa välissä panen poikki, ellei meno muutu radikaalisti. Mikään saksalaisen sairaan ja vihattavan elämän kuvaaminen ei ole syy tehdä näkökulmatonta groteskia elokuvaa tai romaania. Uskon kyllä että Gunther Grassin romaani on vielä typerämpi kuin tämä elokuva (romaani tosin jäi lopullisesti kesken muutaman kymmenen sivun jälkeen).

Jos saksalaista elämää on pakko kuvata, se on syytä tehdä yhtä tyylikkäästi kuin Herzog Kaspar Hauserin tapauksessaan.

Sclöndorffin elokuvassa ärsyttää eniten se, että tyylilaji on olevinaan jokin kumma kömpelö groteski realismi, mutta jatkuvasti tapahtuu kaikkea keksimällä keksittyä (mahdollisimman vähän mielikuvituksellista), sellaista, joka on kai laskeskeltu että sitä pidetään nokkeluutena. Kysymys on kuitenkin yliyrittämisestä, ellei puhtaasta kömpelyydestä. En ole ikinä nähnyt tosiselämässä tällaisia ihmisiä kuin tässä elokuvassa, ja luojalle kiitos siitä. Päähenkilö Oscar pahimpana esimerkkinä. Vähemmän kiinnostavaa pikkupoikaa en heti pysty kuvittelemaan. Jos kysymyksessä olisi oma lapseni löytölastenkodin häkki heilahtaisi alle aikayksikön. Totta kai pojan elinympäristö näyttää olevan sanoinkuvaamattoman ikävä, mutta ei tämä pikku Oscar tolkuttomassa häiriintyneisyydessään kyllä yhtään vähemmän ikävä ja luotaantyöntävä kiusankappale ole. Eihän tuollainen näyttelijä tietysti ole mikään oikea lapsi. Kaikki nykyaikaiset ammattinäyttelijät ovat rajattoman vastenmielisiä, tekivätpä he kuvottavilla maneereillaan sitten mitä tahansa.

Yksi ärsyttävimpiä piirteitä elokuvassa on Oskarin idioottimainen, epäelokuvalllinen, motivoimaton, epäesteettinen turha kiljunta, joka rikkoo muka kaikki lasiesineet. Itse en ole saanut laseja rikki edes suurilla vahvistimilla saati huutamalla. Jokaisella esineellä on erityinen rakenteensa ja rakenteella oma resonanssitaajuutensa. Jokatapauksessa kiljunnan pitäisi olla aina erilaista, jos erilaisia esineitä pistetään palasiksi. Välittyvä akustinen energia täytyisi olla resonanssitaajuudella riittävä. Sisäinen ja ulkoinen ei tässä metaforassa kohtaa kuin enintään rajattoman kömpelöllä tasolla.

Toinen rasittava idea on Oscarin äidin miessuhteet, ihmeellinen kolmen henkilön avioliitto. En tiedä onko tällainen jokin saksalainen tapa (sen kansan alhaisuus ja sairaus kyllä varmaan riittää mihin tahansa) mutta psykologia ontuu törkeällä tavalla. Jotenkin tämä ei toimi yhtää realismina, mutta on vaikea löytää vihjettä minä sen olisi tarkoitus toimia. Mitään järjetöntä puuduttavaa karkeutta enempää se ei ainakaan ilmaise. Ei tällaisia ihmisiä ole tavallisessa elämässä, ja vielä vähemmän mielikuvituksessa: nämä suhteet vailla psykologiaa ovat ammattinäyttelijöiden, elokuvaväen, taideväen ja fasistien törkeyttä.

Yhdeksänkymmentä minuuttia myöhemmin: Teos kokonaisuudessaan on hätkähdyttävä keitto karkeutta, tylsyyttä, huonoja ideoita ja keskinkertaista tv-draamaa: minusta kaikki johtuu pelkästää tekijöiden ja romaanikirjailijan henkisestä laadusta, eikä siitä, että pyrkimys ehkä onkin luoda jonkinlainen dystopia 1920-40 luvun saksasta. Olennaista on, että valitun asetelman kautta on mahdotonta ilmaista mitään muuta kuin sentimentaalista tunnesotkua tai karkeaa tunteettomuutta (fasistin omaan keskinkertaisuuteensa itsetyytyväisen raivostuttavan hahmon ohjaaja onnistuu loihtimaan kohtalaisen onnekkaasti, luultavasti juuri sattumalta, vaikkei näytäkään sitä miten häpeämättömästi fasistit kohtelevat "toisintuntevia", joitain stereotyyppisiä juutalaisia elokuvassa potkitaan, ja jotain kruunuraakkia syrjitään, mutta ketään todellista toisinajattelijaa, todellista vaaraa, ei kohdata, ja siksi fasisitin olennaisin luonteenpiirre, silmitön kateus ja hillitön viha jäävät vaille ilmaisua). Varsinkin Oscarin ensimmäiset eroottiset kokemukset olivat banaaliudessaan kuvottavia. Koko elokuvan aikana en tuntenut muuta kuin halua heittää tuo tahdonvoimainen pikku idiootti Oscar ulos kerrostalon ikkunasta.

Schlöndorffia ei suotta pidetä saksalaisen uuden aallon luopiona, "kaupallisuudelle" itsensä myyneenä näyttelijäpiirien ihailemana natsina ja näkemyksettömänä (näkemyksettömyyden vaikutelmaa ei voi välttää, jos ei vaivaudu sisällyttämään teokseen ainoatakaan kiinnostavaa tai syvää henkilöhahmoa, jonka kautta esitetyt asiat ja tilanteet asettuisivat johonkin mittakaavaan. Tietysti joku nyt on sitä mieltä, että päähenkilöttömyys, tai Oscarin antipäähenkilöys on jonkinlainen idea. Itse en arvosta tätä kääpiöpäähenkilö keksaisua ihan niin korkealle, ainakaan tässä muodossa. Lagerkvist, Herzog, Tournier ja monet muut ovat kääpiöiden kanssa onnistuneet aivan toisella tasolla jo paljon aiemmin) kotiseutuidyllistinä. Tällaisen elokuvan katselu on rankkaa työtä, jota ei ainakaan viitsisi tehdä vapaa-aikana. Sen raivostuttavampaa, kun joku tätä juuri suositteli ja nämä tuotteet maksavat aika paljon, olivatpa sitten laadultaan mitä tahansa.

Kysymyksessä on ehdottomasti yksi elokuvahistorian pohjanoteeraus.

25.12.2005

ANDREI KHRJANOVSKYN

Lasihuuliharppu on hätkähdyttävä animaatioelokuva, joka kiteyttää spekulaationi Graalin läsnäolon kauneuttatuottavasta ja poissaolon (Usuran valta) hirviöitä tuottavasta vaikutuksesta. Kysymys on ihmisen fysiologisista ominaisuuksista, jotka ovat sielun utooppisen kauneuden tai rumuuden aineellistuma. Pari kateissaolon sukupolvea riittää tuottamaan koko antiikkisen hirviöfaunan, aivan samoin kuin muutama päivä morelaisessa sosialistisessa utopiassa riittää tuottamaan kaikkia paratiisin kuvitelmia korkeamman sulon. Ylipäätään kaikki mitä ihmiskunta, ja varsinkin länsimainen mielikuvitus on kehitellyt paratiisista, on jotain välittömästi depressioon lyövää vulgarihedonismia ja banaalia surkeutta verrattuna Graalin hetkelliseenkin häivähdykseen. Tietysti antiikin jälkeen vain venäläiset teiteilijat ovat olleet tietoisia siitä mikä Graal on. Länsimainen homma on nykyään kai (uskottava se on!) Dan Brownin tasolla, eli Danten helvetin likaviemäriä kuvottavampaa seniiliroskaa.

Alfret Schnittken musiikki kruunaa tämän yhden kaikkien aikojen hienoimmista taideteoksista.

"Glass Harmonica - Director: Andrei Khrjanovsky (1968)
The state comes into confrontation with the artist, who gives new vision to the masses, and shows them a different horizon. "Glass Harmonica" was shelved by Soviet censors who -- not surprisingly -- found it ideologically disturbing. It was finally released after perestroika. "Glass Harmonica" was the first animated film scored by the late legendary Russian composer Alfred Schnittke, who was to collaborate with Khrjanovsky on more than half of his films. The animators Yulo-Ilmar Sooster and Yuri Nolyev-Sobolev, were among the most important artists of the Soviet underground. Before finding refuge at Soyuzmultfilm, they participated at the famous and controversial Manege (opposite the Kremlin) exhibit of underground art which was closed down by Khruschev and condemned by Soviet press."

23.12.2005

HYVÄÄ JA RAUHALLISTA JOULUA KAIKILLE!

BAKHANTIT PIEKSIVÄT MIEHEN

junan tupakkavaunussa. Alaikäiset tytöt pahoinpitelivät 47-vuotiaan miehen sunnuntai-iltana Intercity-junan tupakkavaunussa Mäntyharjulla Etelä-Savossa. Mies otti vaunussa puheeksi tyttöjen rivot nahka-asut, kielenkäytön ja spankingin, minkä jälkeen hän sai kimppuunsa 6-7 tyttöä. He potkivat ja löivät miestä eri puolille kehoa ja repivät tätä vaatteista. Mies sai ruhjeita muun muassa kasvoihinsa. Mikkelin poliisin mukaan miehen vammat eivät ole vakavia." HS

Vaikka paljossa olen vanhan Tolstoin kanssa samaa mieltä en kuitenkaan siinä mitä tulee tummiin kierosilmäisiin tyttöihin. Minusta uhkeat, muhkeahuuliset, vähän sisäänpäin karsastavat hehkuvat tytöt ovat mitä jännittävimpiä. Kiirehdin kuitenkin huomauttamaan, että levolliset, hypnoottisen suorat kiinteästi tapittavat nymfin silmät saavat myös perhosia lentelemään vatsanpohjalleni. Kumpiakin tapaa Moskovassa ueammin kuin harvoin. Mutta useammin kuitenkin noita Tolstoin sisään karsastavia punahehkuisia korsettiin pukeutuneita goottityttöjä, joilla muuten myös usein on ainakin leukakuoppaan asti ulottuva kapea suloinen vaaleanpunainen kieli.

LAKI

Jukka Kemppinen käsittelee lakiaisoita yleensä hieman tavallista laajemmassa kontekstissa.

Deleuze puhuu laista universaalisti (ja universaali puhe on aina kaikkien titeenalojen ja taiteenalojen yhteistä puhetta, johon meidän on pakko uskoa, ja johon tuleva aikakausi uskoo ehkä enemmän kuin koskaan, vaikkei mennyt aikakausi siihen uskonut lainkaan):

"Lain käyttö on lain todellinen luoja: se ei saisi jäädä tuomarien huostaan. Ei pitäisi lukea siviilioikeutta vaan oikeuspäätösten kokoelmia. JOtkut haaveilevat jo modernia biologiaa koskevan oikeuden perustamisesta; mutta modernissa biologiassa ja sen uusissa olosuhteissa, uusissa tapahtumissa, jotka se tekee mahdolliseksi, on kokonaan kyse lain käytöstä. Ei tarvita viisaiden, moralististen ja näennäisesti pätevien komissiota, vaan käyttäjien ryhmä. Juuri tässä kohdassa siirrytään okeudesta politiikkaan."

Tekniikka. Tekniikan opetus on uintiliikkeistä puhumista, niiden teoreettista hahmottamista, pinnallisia, liian nopeasti ohitettuja, epämääräiseksi jääviä esimerkkitapauksia. Triviaalin ja epätriviaalin tehokasta sekoittamista akateemiseksi samalla kertaa vaikeaselkoiseksi mutta mitään sanomattomaksi keitokseksi. Oppikirjoissa esitetyt esimerkit, yhteenvedot ja abstrahoinnit edellyttävät sairaalloisia uhrauksia ja lupaavat mitättömiä oivalluksia. Tekniikka tapahtuu kokonaan keksinnöissä, ja vain vertailemalla keksintöjä toisiinsa voi saada käsityksen tekniikan todellisuudesta. Metapuhe, luonnollinen kieli tekniikasta ei milloinkaan tavoita sen todellisuutta enempää kuin matemattiset formulaatiot. Tekniikka on toimintaa, toimiva laite, prosessi, mekanismi, jolla on jokin selkeästi osoitettava luonteeltaan tekninen tehovaikutus. Tekniikka toimii luonnonlakien puitteissa, mutta sen oma laki on sen käytäntö.

Kieli. Kieleen tietysti pätee sama kuin kaikkeen edellä mainittuun. Kielen laki on sen käytäntö. Vasta internetin läpimurto bloggaus tuo ulottuville laajemmat kielen käytäntöä koskevat arkistot. Tekstuaalisen käytäntö avaruuden avulla pääsemme empiirisesti kiinni normiin ja sen poikkeamaan. Kielen normeja ei milloinkaan voida lopullisesti ylittää paikallisin pinnassa tapahtuvin väärinkäytöksin tai virhein: vasta poeettinen ytimessä tapahtuva keksintö laajentaa kielen normia. Vertailemalla poeettisia keksintöjä toisiinsa voi saada käsityksen kielen todellisuudesta.

Fysiikka. Fysiikkaan pätee edellä mainittu. Fysiikan laki on tietyn olosuhteen ja mittakaavan fysikaalisen maailman tapahtumien käytäntö. Ilman tapahtumia ei ole fysiikan lakeja. Eikä laeista voi johtaa mitään epätriviaaleja ilmiöitä.

Matematiikka. Matematiikkaan pätee edellä mainittu, mutta matematiikka ei rajoitu tietyn fysikaalisen olosuhteen tapahtumien tilan ja ajan abstrahoimiseen. Matematiikan empiriaa ovat kaikki älylliset ja emotionaaliset rakenteet yhtä hyvin kuin fyysisen todellisuuden mitattavat yksiköt. Lukuavaruudet eivät ole sidottuja mihinkään tasoon tai mailmaan.

Musiikki. Musiikissa ei ole mitään lakeja. On vain äänen käytäntöjä. Vasta sosiaalinen konteksti luo normit ja lait. Ilman lakien tuntemusta ei voi nauttia musiikin kieltämättä keskeisistä sosiaalisista ulottuvuuksista. Tärkeätä on kuitenkin ymmärtää, että ne ovat kaikki radikaalista päätöksen varaisia. Musiikilla ei tarvitse olla mitään tekemistä sen kanssa mitä me olemme joskus kuulleet, ja silti sillä voi olla miljardi harrastajaa, jossakin ulkoavaruudessa. Mutta tällaista musiikkia ei voi kuvitella yhtään helpommin kuin luomalla sen alusta alkaen, konkreettisia uintiliikkeitä suorittaen. Mielenkiintoista musiikkia ei milloinkaan voi synnyttää mistään laista tai säännlöstä käsin ekstarpoloimalla. Sääntö on mahdollisimman vieras asia musiikin jumalille, ja kun joku mainitsee sen sanan, minä poistan aseestani varmistimen.

Taide yleensä. Taiteeseen yleensä pätee sama kuin edellä mainittuun.

Talous. Onko talous yhteiskunnan omalakinen alajärjestelmä? Onko talous erillinen käytäntö, joka luo oman lakinsa? Onfray on yhteenvedossaan osoittanut kuinka erillinen talous johtaa Hekatonin oireyhtymään, henkiseen immuniteettikatoon ja kaiken kulttuurin alistumiseen talouden lainalaisuuksille. Jos talous saa luoda itse omat lakinsa, se tarkoittaa sitä, että siitä tulee kaikkien edellä mainittujen asioiden määräävä laki, joka estää asioiden luonnolliset käytännöt. Talouden käytäntöihin ei päde mikään mikä pätee taiteeseen yleensä, sillä talouden liikevaihtoe ei rajoita mikään todellisuus, vaan ainoastaan ihmissielun alistuvuus ja myöntyvyys. Mitä enemmän sielu alistuu, sen enemmän liikevaihtoa tapahtuu. Alistuva sielu taas ei kykene tulkitsemaan todellisuutta asioiden käytännön mukaan, vaan ainoastaan niistä muodostettujen lakien mukaan. Asioiden käytännön kuihtuessa ja yhtyessä talouden käytäntöön, alistuva sielu näkee talouden lain yhtyvän jatkuvasti todellisen lakeihin. Tämä on äärimmäisen kiinnostava takaisinkytkeytymis ilmiö, jossa talouden jatkuvasti muuttuva laki, ikään kuin näyttää jatkuvasti muuttavan todellisuuden ilmiöiden, ja viimekädessä jopa fysiikan lakeja. Kysymys on tietysti harhoista, jota ovat Hekatonin oireyhtymän diagnoosissa tyypillisiä.

Johtopäätös. Johtopäätöksenä voidaan siis kai oikeutetústi sanoa, että erillisen globaalin kapitalismin lainalaisuudessa tekniikka, kieli, fysiikka, matematiikka, musiikki ja taide yleensä ovat mitä täydellisimpää kompromissihenkeen (kaksi vastakkaista toisensa kumoavaa logiikkaa) tuomittuja. Kompromissi taas on ainoa asia joka saa meidät tuntemaan pohjatonta häpeää ihmislajin puolesta, ja äärimmäistä halua tehdä siihen lopullinen pesäero keinolla millä hyvänsä. Primo Levi selittää "että natsileirit toivat meille näkyviin ihmisenä olemisen häpeän. Hänen mukaansa me kaikki emme olevastuullisia natsismista, kuten meidät yritetään saada ajattelemaan, van natsismi on häpäissyt meidät: jopa leiriltä hengissä selvinneiden on täytynyt tehdä kompromisseja, vaikka vain selviytyäkseen hengissä. Häpeä siitä, että oli (ja on... SL) ihmisiä, joista tuli natseja, häpeä siitä, ettei osattu tai voitu estää sitä, häpeä siitä, että jouduttiin tekemään kompromisseja (heidän, ihmiskunnan likaviemärin alimman pohjasakan kanssa, joka nyt juhlii erillistä globaalia kapitalismia SL), tätä kaikkea Primo Levi kutsuu harmaksi alueeksi." Deleuze

Me elämme kokonaan harmaalla alueella niin kauan kuin nyt juhlittua kaasukammiokapitalismifundamentalismia ei nihiloida irti ihmiskunnasta kovan ateismin tylyin ja kylmän raudan hiostavin keinoin.

BLOGIFILOSOFI

Deleuze on niin hämmästyttävän ajankohtainen blogifilosofi, että lisäsin Schizoblogin suosikkeihini, ties kuinka monennen kerran, vain koska luulen schizojannen joskus lukeneen Deleuzea. Se mitä Deleuze kirjoitti 40 vuotta sitten on blogiaikauden henkilölle arki-intuitiolla selvää. Myöhemmin hän kirjoitti jotain mikä käsittelee yksityiskohtaisesti meidän tulevaisuuttamme, ja on siksi erinomaisen kiinnostavaa.

"Kapitalismissa ei ole kuin yksi universaali asia, ja se on markkinat. Ei ole olemassa universaalia valtiota, koska on universaalit markkinat, joiden keskuksia valtiot ja pörssit ovat." Deleuze

"Valtion tehtävä ei ole imeä kaikkein epätoivottavimpien trendien kyrpää." TN
Se on markkinoiden tehtävä.

Kontrolliyhteiskunnassamme on kaksi paon viivaa: toinen on Tallinnanlautta, toinen Pietarinjuna.

"Eurooppa on jo täyusin ohitettu idästä tulevien liikkeiden myötä, ennen kuin se ehti alkaakaan. Nämä ovat todellisia paon viivoja." Deleuze

22.12.2005

EUNUKKIEN KUORO (ARISTOFAANINEN KOMEDIA):

Nämä ihmiset, joiden palveluksista kukaan ei halua enää maksaa, vaikka he ovat mitä innokkaimmin tarjoamassa niitä. Kukaan ei tänä päivänä maksa rakkaudesta tai ystävyydestä. Autot ovat haluttavampia kuin ihmiset. Kadut ovat liian kapeita haluttaville autoille. Tarjoukset ovat julkisia, poikkeuksellisen alhaisia, epäedullisia. Kukaan ei tänä päivänä metsästä elannokseen, mutta yhä useammat metsästäjät ovat huolissaan riistakannoista. Palveluksista maksamisen lisäksi kalastajat antavat lahjoja kaloille suhteessa enemmän kuin saavat. Lahja vaatii aina vastalahjan. Pysyvä väsymys on osalla kalastajista ympärivuotista. Nämä ihmiset haluavat lisää maahanmuuttajia, vartijoita ja aitoja. He haluavat henkiinheräämisen kuoleman jälkeen. Peli on vaikeudessaan vastustamaton. Se on suunniteltu kymmenen elementaalihahmon, ja niiden kykyjen ympärille. Muille kyvyille ei juuri löydy käyttöä. Tiivistettynä peli on yksi iso äkkikuolema.
Savupiipun huumeet pääsivät tipahtamaan ja maitotonkan aineet kastuivat. Kauheudet pääsivät tapahtumaan, tapahtumaan pääsivät kaikki hakkerit ja viruksia ja matoja oli pilvin pimein. Kaikki antoivat kaikkensa ja tulokset olivat suurenmoisia. Housut kastuivat ja keltainen lumi suli kankaalle. Välittäjäaineet lainehtivat seesteisessä keitoksessa. Kaikki housut tuppasivat tippumaan päältä. Kaikki aineet tuntuivat hauskoilta. Laitoksessa kaikki mechat olivat suoraan animemaailmasta ja amanuenssit olivat tohtoreita. Kaikki kynnystekstit, jotka tihentynyttä sanattomuutta ympäröivät, olivat sekä suomeksi että hollanniksi. En tiedä miksi, mutta kaikki ihmiset tuijottivat minua. Mutta syyttäkäämme normaalikuuloista pistaata, tai vaihtoehtoisesti Demi-lehteä. Jos olisit eläin. Jos olisit vaatekappale. Jos olisit niellyt jonkun maan kansallislaulun. Jos olisit moottoritie, yhtään ihmismielentoimintaan perehtynyt, leikki kartalla, aiheuttanut syvintä surua ja tuskaa, silminnäkijä ja kuulisit tästä kaikesta ensi kerran, mikä tie olisit?

MEILLÄ SAA

ja pitää polttaa.

Sillä välin voimistelusalilla.

21.12.2005

Selvitän vielä mitä vaadin kivusta. Jos saan mitä vaadin - ja yleensä vaadin kohtuullisia asioita - annan sen, mitä minulta vaaditaan. Vaadin kuolemantuomiota New Yorkin lakkolaisille, tai vähintään vankeutta. Vaadin päitä vadille. Minä vaadin tilille jokaisen eläimenkin. Etkö täytä vaatimuksia? Ole rehellinen ja kerro kaikki alusta asti. Minä pyydän hyvin vähän. Pyydän vain oikeutta. On kai selvää, että tutkimus on tehtävä puhtain käsin. Palkka on pieni. On kai selvää, ettei palkkaa voi suhteuttaa pelastettuihin sieluihin tai opettajan antamiin arvosanoihin. Kärsimyksen syy on pyyde, joka ilmenee kolmessa perusmuodossaan haluna kuolemanrangaistuksen sallimiseen, langettamiseen ja täytäntöönpanoon. Paljon en pyydä. Tarvitsen lääkityksen, todella vahvan. Haluan sen televisioviihteen muodossa. Janoan verta. Ulkona odottavat kuolemanrangaistuksen kannattajat suurine päineen, epämutoisine ruumiineen, turvonneine paksujuovaisine kauloineen, sumeine silmineen, lyhyine jalkoineen, muodottomine käsineen. Ja kuolemanrangaistuksen vastustajat siroine säärineen, pehmeine huulineen, kirkkaine surumielisine silmineen, vakavine ryhteineen. Mutta mitä annettavaa Billy Grahamilla voisi enää olla meille? Mitä annettavaa hermeneutiikalla voi olla sukupuolisensitiiviselle organisaatiotutkimukselle? Tiedän vain sen, että olen lähes onnellinen ja minua hymyilytyttää, eikä minulla ole enää akuuttia vatsahaavaa. Olen ollut mukana Pähkinänsärkijässä, Kevätuhrissa, Saarisen Georgiassa, Tuhkimossa ja Carmenissa. Eikö se riitä? Asiantuntijuuteni on riskienhallinnassa, erityisesti vahinkoriskeissä. Olen holdari, joka on laatinut itselleen toimivan sijoistusstrategian. Nyt sijoitan sen mukaisesti. Lukekaa liturgiani. Välillä olen joutunut menemään äärimmäisyyksiin. Mutta kyllä minulla on myös mahtava huumorintaju. Sitäpaitsi, Varjojen Herra, mehän olemme olleet tekemisissä? Mitä vielä saisi olla?

POETIIKAN TILA

SL: Oma kokemus on aina umpiossa, paitsi monen vuoden jälkeen kun tekstin on unohtanut, ja sen voi lukea loppuun muistamatta mitä ihmettä sitä kirjoittaessaan oikein ajatteli. Itse oikein yritän olla muistamatta, ikään kuin saada toista näkökulmaa keinotekoisesti.

VELOENA: No niin mäkin. Mutta se toimii valitettavasti paljon paremmin teoreettisten tekstien kanssa kuin kertomusten. (Tietysti ero näiden välillä on sävyero, ei mikään dikotomia.) Filosofisia rävellyksiä ja kirjallisuusanalyyseja 10 vuoden takaa on helppo katsella hämmentyneinä: joo, tässä on mun nimi, mutta mitä nämä kaikki ajatukset ovat? Tätäkö mieltä
sitä on ollut?

SL: Ajatukset yleensä kehittyvät ja jalostuvat, mutten ole huomannut niiden paljon muuttuvan. Ajatukset muuttuvat, jos niiden perustana oleva havainto muuttuu. Havainto, jos sitä tapahtuu, ei yleensä muutu vaan tarkentuu. Kuvista taas ymmärtää paremmin sen mikä niissä on olennaista, mikä turhaa. Ja olennaista on nimenomaan se mikä välittää tilan erityisyyden,
erot. Usein omaa tekstiä lukiessaan lopulta kuitenkin aina muistaa sen tilan, kalibroituu siihen, eikä siis ikinä voi suhtautua omaansa niin kuin toisen. Pahinta on upota johonkin, josta kenties on pyrkinyt pois. Siksi omien tekstien lukeminen on kyseenalaista, ellei sillä tavalla pyri
hillitsemään jotakin patologista muodonmuutosta.

VELOENA: Vanhojenkin omien kertomusten kanssa käy juuri niin, että luiskahtaa tuonne toiseen tilaan, josta käsin fiktiota alkoi vuosia aiemmin hahmotella. Olen joskus miettinyt, liittyisikö se siihen, että vaikka kertomuksissa tavallaan kulkee sivujuonteena elliptisyys eli se mitä ei sanota, ja sanottu on jollakin tavalla valikoitua, ei kyse kuitenkaan taida olla mistään, mitä voisi kutsua mielipiteiksi tai väitelauseiksi. Tavallaan väitetään, että tapahtui näin ja näin, siellä ja silloin, mutta sitä ei pyritä kuinkaan perustelemaan, torjumaan vastaväitteitä tms. eikä sillä pädetä. Tietysti voi olla, että joku on niin luontevassa tilassa teorioiden kanssa, että kahlaa niidenkin suhteen tällaisessa dogmaattisessa unessa, mutta tätä en osaa (enkä ehdä edes tahtoisi) kuvitella.

SL: Ajattelen kertomuksenkin jonkinlaiseksi kuvaksi tai tilaksi, poluksi tilassa, joka käydään läpi, ja joka aistitaan yhdellä kertaa, kokonaisuutena, aluksi ikään kuin ennustettuna tulevaisuutena ja lopuksi puoliksi unohdettuna pääpiirteiltään ja tunnelmaltaan hahmottuvana historiana. Pahaenteisyys ja hyväenteisyys ovat juuri tätä kertomuksen hahmottamista ajassa. Teleologiaa, jossa emootioilla on valtava merkitys, koska emootiot tilallistavat havainnon, sekä älyllisen että aistillisen. Ilman tätä tilallistamiseprosessia ihminen on lähinnä binaarinen laskukone. Jokainen joka on tutkinut saliakustiikkaa, tietää, että tilanparametrejä ei voi kaikkia laskea. Mikään laskentakapasitetti tai aika ei riitä kaikkien ilmiöiden huomioonottamiseen (vaikka nykyisin onkin erilaisia vektoripanorointimenetelmia 3D impulssivasteen laskemiseksi). Mutta tilan voi kuulla muutamassa sekunnissa, aivan täydellisesti. Kääntelemällä päätä, tilat voidaan erottaa toisistaan täydellisesti. Datamäärä jonka lapsikin vaistonvaraisesti "prosesssoi" olisi
bitteinä tähtitieteellinen.

VELOENA: Polku on hyvä metafora. Laulu on toinen erinomainen. Ajallisuus, sen pingottuminen odottamisen ja täyttymyksen (tai pettymyksen) välille, on kertomuksesssa oleellista. Huomio datan, informaation käsittelystä vaistonvaraisesti on tärkeä. Tilan tunnelma - samoin kuin akustiikka - koetaan välittömästi, ja vaikka tunnelma - toisin kuin akustiikka, oletan maallikkona - usein muuntuukin helposti, tämä ei tee alkuperäisestä, koetusta ensivaikutelmasta vähemmän todellista tai relevanttia. Jotkut estetiikan tutkijat ovat esittäneet, että tilan tunnelman "intuitiivinen" kokeminen tapahtuisi vahvasti limbisen järjestelmän puitteissa ja että tämä selittäisi tunnelman vaikean kielellistettävyyden/sävellettävyyden/tanssilla tai kuvalla välittämisen. (Mm. blindsight-kokeiden tulosten on ajateltu tukevan tällaista selitystä.) TUNNELMAN VAIN TUNTEE, ja tunnelman purkaminen atomaarisiin tekijöihinsä analyysissa on jokseenkin mahdotonta, etenkin kun tunnelman kokemus ei ole staattinen vaan kasvaa ja tarkentuu ajassa. Voitaisiin ehkä sanoa, tässä seuraan Meadin jälkiä, että mielikuvitus tai tunne tilallistaa havainnon kehon avulla. Mead oli kiinnostunut silmän ja käden yhteydestä, mutta oikeastaan hänen on järkevintä ajatella puhuvan koko kehosta, joka liikkuu tilassa kosketellen silloinkin kun ulkopuolisesta havainnoitsija näyttää paikoillaan olevalta. Tavallaan Mead ja Dewey ja Berleant, joiden käsityksiä veivasin gradussani eestaas, tuntuvat osuneen johonkin oleelliseen kirjoittaessaan siitä, kuinka kaikki assosiaatiot ja mielikuvitus ovat kehollisia. (Ollen hyvin lähellä theory of metaphoria ja Merleau-Pontya, sanovat kriitikot, itse en osaa sitä kommentoida kun en tunne näitä niin hyvin.)

SL: Kun kirjoittaa tarinan, ehkä toinenkin tavallaan muistaa sen tilan.

VELOENA: Joidenkin kirjoitusten ja kirjoittajien osalta varmasti kyllä. Muistaa, palauttaa mieleen, rakentaa representaation omista kehollisista assosiaatioistaan. Eikä näiden lukijoiden muistojen pluralismi ole mikään ongelma.

Tuo mitä sanot on hyvin lähellä Deweyn taideteoriaa. D:n mukaan onnistuessaan teksti (tai maalaus, tanssi jne.) tuo kokijan tilaan, joka muistuttaa tekijän kokemusta, jota on tietysti sillä välin työstetty rankasti ja vuosikausia. Onnistuminen tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että kokija tuntee todella tavallaan muistavansa nämä tapahtumat, reagoi niihin kuin olisi niissä itse sisällä. Berleant on kehitellyt tätä eteenpäin ja letkauttelee tuon tuosta, että sen sijaan, että osaisimme lukea, osaamme usein puhua lukemisesta ja kirjoista. - ts, että lukukokemus käsivarrenmitan päästä, ulkoistaen ja jatkuvasti fiktiota ja reaalimaailmaa erillään pitäen on akateeminen perversio jolla ei oikeastaan ole tekemistä esteettisen kokemuksen kanssa. Epäonnistuminen taas on sitä, että teokseen ei sulahda sisään vaan jää ulkopuolelle ja näkee keinot, joilla koetetaan vaikuttaa (ja ero harjaantuneen ja harjaantumattoman katsojan välillä on lähinnä se, että siinä missä epäonnistumisessa tottunut kokija osaa sanoa, mitä keinoilla on tavoiteltu siinä onnistumatta ja millaisia keinoja on käytetty, harjaantumaton sanoo vain, ettei tajua tai että "Kiasmassa on pelkkää paskaa".)

SL: Kuten edellä totesin, tila on minulle fyysistä tilaa enemmän ensin älyllinen sitten henkinen rakenne, tietty emotionaalinen näköala, josta on suljettu tai rajattu pois tuota emootiota rikkova näköala. Silti pidän fyysistä tila käsitteen perustana, ja uskon fyysisestä tilasta tehtyjen havaintojen pätevän jonkinlaista metaforaviivaa pitkin muihin ajateltavissa oleviin tiloihin.

Tilan rajaus siis tapahtuu tietoisuudessa vain älyllisten rakenteiden liikuttelun avulla. On luotava rajapinnat, seinät, katto ja lattia, rajoittavat pinnat, jotka estävät emootiota värjäytymästä ja sekoittumasta siihen kuulumattomaan. Jotka pitävät emootion puhtaana. Nuo rajapinnat ovat kuitenkin täysin siirreltäviä, muokattavia, tilat täysin elemetaarisia ja vapaasti liikuttavia rakenteita. Niitä tuotetaan vain siksi, ettei kaiken aikaa olisi näköala johonkin bruegelläinen elämän kokonaiskarenevaalin tai auringon suoraan valoon, vaan päästäisiin johonkin hämärämpään, intiimimpään, erakkokammiomaiseen, tai miksei kynttilöin valaistuun budoaarimaiseen, minulle kotoisampaan olotilaan. Tarkoitan, että tilan erikoisominaisuus ei herää vain esineistä, objektien kantamasta lumouksesta, vaan se herää myös luovan mielen pelkästä ajallisesta läsnäolosta tyhjässä tai avarassa fyysisessä tilassa. Siksi sisutuksella ei saada aikaan henkeä, mutta voidaan päästä lähelle jotakin mikä virittää liikettä. Se kuitenkin edellyttää, että sisustus on ajattelua, joka tekee jatkuvasti radikaalisti mutta elegantisti epätriviaalit erot näkyviksi ja jonka käyttämät esineet heijastavat niiden valmistajan lumousta.

Tilojen on myös oltava riittävän sileitä, että ne voisivat tarjota olemiselle liikkumavaraa, eivätkä muuttuisi pakottaviksi. Vaatimus sileydestä, motiivien jatkuvuudesta suuressa sekä pienessä mittakaavassa, määrittelee paljon fyysisten tilojen luonnetta, ja tekee tiloista välittömästi havaittavia. Epäsileä tila, välitila, ikään kuin kuulostaa jossakin suurelta, mutta toisessa paikassa pieneltä ja intiimiltä. Tällainen tila on mahdollinen Bressonin elokuvissa, muttei Antonionilla.
Tarkoitan siis tapaa liittää kuvia toisiinsa, jotka jonkinlaisena montaasipolkuna muodostavat hengeltään jonakin yhtenäisenä hahmottuvan kokonaisuuden, eli tilan.

Itse olen ehkä enemmän kiinnostunut taiteesta joka pyrkii tilan luomiseen. Muotoilija, veistotaiteilija tai konstruktivisti ei kuitenkaan ehkä ensisijaisesti luo tilaa vaan jonkin tarkkailun kohteen, objektin, joka säteilee tekijänsä lumousta tilaan. Tietysti joissain poikkeustapauksissa muoto voi olla ontto niin, että sisään sulkeutuu tila. Kiasma -rakennuksena on siitä hyvä esimerkki. Mutta yksittäinen objekti tyhjyydessä ei viritä tilaa. Jos tarkkailualue rajataan, esimerkiksi rajapinnoin, etäisyys ja näkökulma kohteeseen (esimerkiksi kaupunki, sen mittakaava, asemakaava jne.), keskiössä oleva objekti alkaa virittämään tilaa sen mukaan minkä verran siinä on tekijän erojentajun tuottamaa säteilyä eroteltuna materian muotoihin, väreihin, suhteisiin ja kompositioon. Vasta objektien kokonaisuus, joka avaa liikkumapintoja näkökulmille, ja vaikutelman jostakin yhdestä näkökulmakentästä, joka on rajattu ulos jostakin mahdollisuuksien ja mittakaavojen joukosta, on tila.

VELOENA: En ole koskaan kohdannut objektia tyhjässä tilassa, joten en osaa kommentoida tuohon kohtaan. Mutta mitä tilallisuuteen tulee: eiköhän kaikki taide ole sekä tilallista että ajallista, koska kaikessa inhimillisessä kokemuksessa nuo ulottuvuudet ovat aktiivisina läsnä, odotushorisontteina, liikkumistilana.

SL: Aika, täsmällisenä ja kronologisena käsitteenä ei ajattelemassani yhteydessä ole keskeinen. Riittää kun huomioi syy seuraussuhteet ja havaintojärjestykset. Valitsemassani ajattelutavassa tila käsittää ajan, enkä siksi vaivaudu kiinnittämään aikaan erityistä huomiota. Vierastan termiä tila-aika, koska se toisi mukaan jonkinlaisen nykyfysiikan vivahteen, jota en halua. Ehkä haluni redusoida aikaan liittyvä problematiikka tilaan, johtuu siitä, että kirjoittajana en ensisijaisesti pohdi ajan kysymyksiä. Luotan siihen, että lukija käyttää riittävästi aikaa havaitakseen kaiken olennaisen. Eikä käytä liikaa aikaan siihen mikä on epäolennaista. Tietysti yritän helpottaa tätä lukijan tehtävää, vähentämällä epäolennaisen määrää ja lisäämällä olennaista, parhaan kykyni mukaan. Havaintojärjestystä ei voi sitoa, mutta voi tarjota ehdotuksen järjestämällä aineistoa, kapaleet, lauseet, ei sanat, ei merkit, syy-seuraussuhteiden mukaisesti. Syy-seuraussuhteet ottavat huomioon ajan kulumisen suunnan, mutta ne eivät sido nopeuksia, eivätkä havaintojärjestystä. Musiikki ja elokuvat ovat samanlaisia, mutta niissä pitää aina päättää missä ajassa asiat voi olettaa havaituiksi. Joskus yleisö pitkästyy, joskus ei pysty seuraamaan, joskus kyllästyy, joskus vaatii uusintoja, toistoja. Toistettu musiikkikappale tai elokuva johon palataan ei enää paljon eroa tekstistä, jossa pysähtely merkitsee tavallaan toistamista, jatkuvaa kelausta, looppia, repeat-toimintoa. Ajattelu ja analyysi ovat jonkinlaisia repeat-toimintoja. Vaikuttava ilmiö havaitaan kun sitä toistetaan. Mutta ensin on tietysti emotionaalinen vaikutus, tila, joka antaa vihjeen siitä, että jotain on. Erilaisten rakenteellisten tasojen esittäminen/havaitseminen vaatii joka tapauksessa erilaisia nopeuksia, lukunopeuksia, eripituisia musiikillisia muotoja, erilaisia tempoja.

VELOENA: Tärkeä on myös tuo huomio, että tila ei ole ulkopuolinen, vaan jotain joka yhdistää ulkopuolisen ja sisäpuolisen ja jota kokija luo siirtämällä kehoaan, katsettaan, mielialaansa. Musiikki luo tilan, samoin kertomus. Niiden lumo on juuri tuo kyky luoda tila ja kutsua sinne, avautua ja tarjota yhä uusia huoneita läpikuljettavaksi, uusia metsiä, taivaita ja kellareita. Itse en olisi kovinkaan halukas erottelemaan jyrkästi imaginaarista ja todellista tilaa, koska kokemuksen tasolla kertomuksessa liikkuessani olen taatusti enemmän kertomuksessa kuin sohvalla kirja kädessä istumassa.

SL: Proustin romaania voidaan aivan hyvin lukea etäältä objektina, tarkkailun kohteena, menemättä siihen sisään. Olemalla enemmän sohvalla kuin Balbecissa. Miellyttävämpi tapa, ja minusta tässä poikkeustapauksessa myös vaarattomampi tapa, on antautua Balbecin aallonmurtajalla rantaveteen, kukkaan puhkeavien tyttöjen lumouksessa, kokonaan. Usein tilaan antautuminen on haitallista: tekijän lumouksen lisäksi (jos sitä on, ellei se ole teeskenneltyä) hänen varjonsa tarttuvat lukijaan. Tämän takia suosittelisin tutkimaan kenen tahansa skitsofreenikon keskeislyriikkaa mieluummin etäältä, kuin absorboitumaan siihen. Jos tekijä on sairas, absorboituminen hänen tuottamiin merkkijonoihin tuottaa sairaustilan. Sairaustila on merkkijono. Mikäli tekijä on terve ja hänen lumouksensa aitoa, sellaiseen
kirjallisuuteen antautuminen on tervehdyttävää. Sellaista kirjallisuutta myös kaipaa yhä uudelleen ja uudelleen, niin kuin terveyttä sairauksien runtelemassa elämässä kaipaa yhä uudelleen ja uudelleen. Terveydentiloja ovat kaikki mahdolliset merkkijonot, joista puuttuu kokonaan sairaustilojen merkkijonot. Tätä asia pohdin joka kerta ottaessa käteeni romaanin. Tämä on minulle kaikista tärkein asia.

VELOENA: En osaa huolestua ehkä tarpeeksi ajatuksesta tekstiin katoamisesta lopullisesti ja kokonaan. Tunnistan itsessäni monien tekstien varjot, mutta en tahdo pitää tekstejä käsivarren mitan päässä kuten en ihmisiäkään. Jos varjot heittyvät riittävän monista teksteistä (tai tauluista tai lauluista tai tansseista tai ihmisistä), luultavasti - vaikka varma ei toki voikaan olla, mistään - mielen kokonaisvalaistus pysyy jokseenkin tasapainoisena. Melankolikon jälkeen voi lukea maanisen iloista, skitsofreenikon taulujen jälkeen katsella lasten balettiesitystä kulisseista käsin ja eläytyä heidän loistavaan minä osaan -riemuunsa, kehitysoptimistin jälkeen lääkitä mieltään skeptikolla. Usein sitä vaistomaisesti hakeutuukin erilaisen, tasapainottavan pariin tuota asiaa kummemmin pohtimatta. Jotenkin tuntuu, että on tärkeää nähdä kaikki ristiinvalotettuna. Tuntea taiteen ja toisten kautta sisäistetyt sairauden varjot, mutta hyväksyä ne inhimillisen kokemuksen erikoistapauksina, joiden vastapainona maailmassa on paljon sellaista, joka kohottaa ja pitää terveenä ja on sikäli tukemisen sekä julkisesti ylistämisen arvoista. (Ehkä käytän käsitettä "terve" täysin kerettiläisesti.) Myönnän kyllä, että suhteeni muutamaan tekstiin on senlaatuinen, että ihmettelen suuresti, etteivät kyseiset teokset ole vielä joutuneet polttorovioille, niin kova imu ja upottava syvyys niissä on. Mutta en usko niiden olevan teksteinä "sairaita" - eikö aivan mikä tahansa piirre liioiteltuna ole sairautta? Myös liian helppo instant happinessien täplittämä onnellisuus, kuten nykyinen ikävystymisepidemia ehkä vihjaa. Myös liika merkityksen etsiminen tuntuu sairaalta, vaikka merkityksellisyys onkin elämässä niin oleellista. Jos teksti kiskoo syvyyksiin, on opeteltava uimaan ja nousemaan välillä altaasta. Kaikki eivät opi, se on varmaa. Eikä koskaan etukäteen tiedä, mistä selviää. En tiedä miksi, mutta olen kovin luottavainen tekstien suhteen, en usko niiden liikutusten pilaavan minua lopullisesti. Jotenkin uskon, että pysyn pinnalla. Kirjoittaminen itse, tarinan muuttaminen, on yksi tapa tehdä niin. Kirjoittaa sen tilan toiseksi, etenee siinä uusin tavoin, oppii pysymään pinnalla. Ja jos väsyttää, menee nukkumaan. Vedessä ei kannata nukkua.

KUKA SAA ELÄMÄSTÄ ENITEN?

"They says, I'm the luckiest guy in the world. Well, when I think about it, that's right. Im the luckiest guy in the world!" Näillä sanoilla aloittaa pornotähti Peter North yli viisikymmentä pitkää pornoelokuvaa käsittävän omasta elämästään kertovan sarjan.

Mutta nähdessään karvaisen ja ruman Ron Jeremyn, hänenkin on tunnustettava: "Jeah! He gets more than me!"

Elämästään kertovassa elokuvassa, nähdessään Kissin Gene Simonsin lepuuttavan puolimetriä pitkää kieltään silmänkantamattomiin jatkuvan vähäpukeisen naismeren keskellä, Ron Jeremy puolestaan tunnustaa: "Jeah! He gets more than me!"

"More than ever, now or never"

DIALOGI ON AINA EPÄTRIVIAALIA

Kun lukee joitain Tolstoin kirjoittamia dialogeja, joissa tytöt keskustelevat, tai joitain Proustin dialogeja, ymmärtää ehkä täydellisimmin, miksi kirjailija, joka kuvittelee mielikuvituksensa voimalla noin vain loihtivansa tuollaisia lauseita peräjälkeen on suurinpiirtein sama kuin insinööri, joka kuvittelee tietävänsä kaiken stereo- ja 3D -äänentoistosta käymättä läpi sitä kymmenien tuhansien julkaisujen dialogikehittelyä, joka alkaa Alan Dower Blumleinin 1930-luvun alussa patentoimasta vajaasta sadasta keksinnöstä.

Samoin kuin jokainen todellinen keksintö ja kehitysaskel on epätriviaali sille, joka tuntee siihenastisen todellisuuden, niin myös jokainen Tolstoin venäläisruhtinattaren suusta päästämä lause on epätriviaali sille, joka tuntee sen mitä ihmiset siihen asti ovat tavanneet päästää suustaan. Eräässä tapauksessa Tolstoi havaitsee todellisuuden, jonka monimutkaisuus ja hienojakoisuus ylittää muiden ihmisten havainto- ja ilmaisukyvyn, toisessa tapauksessa hän havaitsee saman, minkä kaikki muutkin, mutta hänen synteesinsä on epätriviaali. Vaikutelma on esteettisesti joko huimaava tai tyrmäävä. Joka tapauksessa kauneudellaan terveyttä ja keskushermostoa koetteleva. Lopputulosta kutsutaan puhtaaksi elämäksi, ja se on aivan liian monimutkaista, että mielikuvitus yksin voisi loihtia sen synnyttämiseen vaadittavia välttämättömyyksiä.

EMOOTIOIDEN KRIISI

johtuu niiden todellisesta, kipeästi koetusta vaarallisuudesta. Emootio ilman ajattelua ja riittävän hienostunutta kieltä on ikuinen ansa sille, joka joutuu kulkemaan kylmän viileästi, ilmeettömästi, kontrolloitujen, biotunnisteita käyttävien kiihtymysanturein varustettujen tilojen sokkelossa.

Mieluummin kuin asettaisivat kulkulupansa kyseenalaisiksi, mieluummin kuin laittaisivat oman järkensä selvityskyvyn kontrollisysteemin monimutkaisuutta vasten, mieluummin kuin valitsisivat pitkän ja vaivalloisen labyrintin emootioidensa vapauttamiseksi, massaihminen luopuu normatiivisesti kaikista vaarallisiksi ja haitallisiksi koetuista emootioista. Tällä tavalla päästäkseen ongelmista ja miellyttääkseen valtaa, tullakseen hyväksytyksi systeemin jäseneksi, olento lakkaa miellyttämästä rakastettua: lumous lakkaa, jumalat lakkaavat.

Millainen sitten on kontrolliyhteiskuntamme emootioiden näkökulmasta? Lähtökohdaksi sopii Robert Bressonin elokuvassa Kuoleman tuomittu on karannut esittämä, mutta kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan retusoitu vankilatyyppi. Vangit ovat lapsesta saakka kytketty joka hetkiseen ohjattuun mitattuun työhön ja kontrolliin. Elektroninen kaulapanta rekisteröi kaiken. Kulkuluvat tilojen välillä myönnetään tai evätään. Pakeneminen on mahdotonta. Muuta vaihtoehtoa alle kouluikäisellä ei kuitenkaan ole. Joko pakeneminen tai emootioiden kuolema. On siis tehtävä työtä, lakkaamatta, hyvin systemaattista, henkiseltä vaativuusasteeltaan suhteellisuusteorian luomiseen verrattavaa työtä. Ranskalaisten ajattelijoiden Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin teokset toimivat alle kouluikäisellä jonkinlaisena ”ajokorttina elämään”, samalla tavalla kuin Homeros, jonka hän joutuu itse kääntämään omaan käyttöönsä.

Kuluu siis aikaa, lapsuutta, nuoruutta, kauneutta, leikeiltä, rakkaudelta, kiven sisällä, poissa emootioista, poissa elämästä, poissa tilasta. Mutta pikku Wagnerimme on määrätietoinen. Vaikka käärmeen kiemurat ovat miljardisti monimutkaisempia kuin myyrän käytävät, joita ranskalaiset tutkivat, lapsi-Wagner selvittää tiensä vankilan muurien ulkopuolelle. Koko työ on tehty sähkökatkosten aikana, tai niinä sekunnin murto-osina kun valvontatietokoneiden bitit viivästyivät, kun kehyksiä puuttui datavirrasta.

Lapsi on ulkona. Ulkona ei odota Deleuzen ja Guattarin lempeät tuhat autiota tasankoa, vaan saman laajuinen Minoksen omistama labyrintti. Labyrintin pohja on pääkalloista ja ihmisen luista kivetty. Se ei hätkähdytä pikku lasta, jolla on tätä varten kehittynyt homeerinen tietoisuus. Labyrintissa silmä kiipuaa puolapuita taivaaseen. Ilmanvaihto on hoidettu muulla tavoin kuin seinän läpi. Sisään sataa. Käytäville ei voi jäädä asumaan. Auringon noustessa on juostava. Pimeydessä on juostava. Seinän takaa kuuluu outoja ääniä, kuin vasaran pauketta. Joku kaivautuu maan alle, mutta voimat eivät riitä. Lentotaidoton, 250 cm pitkä nisäkäs katoaa käytävän päästä. Ei voi tietää mikä tilanne on. Kulman takaa avautuvaa maisemaa ei ole vaikea arvata. Sen voi ennustaa. Mutta se on tarkistettava, käytävä läpi. Tämä ei ole todellakaan ole auringon polttama tasanko, jolta voi paeta ylittämällä sen. Labyrintti ei merkitse olemista vaan omistamista. Joku omistaa ajan, joka labyrintin läpikäymiseen kuluu. Se aika on viivettä vankilan ja maailman välillä. Kuoleman ja emootion välillä. Unenomainen tasohyppely: kaksi maailmaa joissa 50 kenttää, joissa on tavattoman huonot kulkuyhteydet tilasta toiseen. Tahdonvoimalla on vähän jos mitään merkitystä. Uskontoa ei missään tapauksessa tarvita. Onnea ei tarvita yhtään. Uskoa tarvitaan. Tarvitaan labyrintin kartta. Sekä hieman vettä ja leipää. Unta. On nukuttava kaiken aikaa, käytävä unessa, muuten aika ei riitä. Väsymys on tulla epävarmaksi, herätä, unohtaa mistä on tullut ja minne on matkalla, tajuta hulluus. Kaikki käden ulottuvilla oleva kelpaa taisteluvälineeksi rottia vastaan: tikkaiden rippeet, luudat, pöydät, autonromut, puujalat ja jopa hait!

Löytyy hylättyjä pyhiä kirjoja. Uskonnot pyrkivät vapauttamaan emootioita irrationaalisella. Mutta labyrintissä sellainen paljastuu pelkäksi pimeän pääkalloja ja hämähäkinseittiä täynnä olevan käytävän aneemiseksi sisustussuunnitelmaksi. Ellei ole labyrintin karttaa, puhdasta käytäntöön sidottua filosofiaa, toivoa ei ole. Kaikki sisustuspuhe on täysin turhaa.

20.12.2005

Väärin kuultujen lyyrikoiden kokoelma muutti tänne. Alta löytyy ihon värin vaihto, hiustyylin vaihto, hiusten värin vaihto ja lopuksi partatyylin vaihto. Vuoteelta löytyy freelanceraamutakki, jota on saatavana kahtena eri kokona ja värinä. Kohta nuori Amazon-nainen veden verinä saa jättiläisolennon rauhoittumaan ja karkotetuksi. Suurina vesinä, laihana lumena, vaivalloinen olo on olla viimeinen talviomena. Sateisina kesinä heinäkuun sademäärä ylitti 100 milliä. Mishän nyt on viileet ajat niinkuin muina kesinä helteenhän tääl ylttyy rajat viikkokautten pesinä. Pesin hampaat, puin päälle ja lähdin sitten peliin. Pelin alkuun oli enään kymmenen minuuttia eikä sade meinannut loppua. Juttelin lasten kanssa. Lasten kertomista pelon aiheista muodostui kuusi lasten pelkojen päätyyppiä: kestävä kehitys, pelon maantiede, pelot, sukupuolinen häirintä, vaarat, kaupunkiympäristö, rikokset ja väkivalta. Elokuvissakin on samat ongelmat, ei paljoa pelota. Käy niin että pitkä pätkä pelattua peliä pitää pelata uudestaan. Painamalla sitä voi kelata eteen- ja taaksepäin, toistaa, pysäyttää tai selata valikkoja. Kosketusherkällä pinnalla voi säätää äänenvoimakkuutta. Painikeet ovat ihan esillä, toiset seilaa vesillä. Niillä se keilaa, hakee uutta heilaa. Heilaa hemmotellaan, hemputetaan, temmotaan. ATT:n kiltit sedät jaksaa veneessä heilua, kun kalan koko on näinkin reilua. Vapaasti on annettava Nokisudin heilua, kurittaminen ei ole reilua. Kannattaa pitää kiinni korkin alueelta ja antaa nesteen heilua pullon alapäässä. Kolme reilua lusikallista jauhetta lasilliseen kylmää kevytmaitoa.

VÄÄRIN

"Itsesuggestio on lahja. Kun kirjoittaa värin, ymmärtää värin, ja se on hauskaa ja päinvastoin." Timo

[! sic]

PÄÄKALLO JA TIIMALASI

kannustimet, kannukset, hyllykköni reunalla.
>> >>>
Kirjoittaja aloittaa 21. maaliskuuta 2003 kertomalla, miten "ajat sitten" julisti pahimmaksi vihollisekseen ajan. Merkintä on kirjoitettu vanhan Carpe diem -neuvon kitkeräksi sivuhuomautukseksi: kirjoittaja selvästi kavahtaa ajatusta hetkeen tarttumisesta tulkiten sen latteudeksi ja ulkoa annetuksi velvoitteeksi. Kirjoittaja on mieluummin yksinkertaisesti laiska, mutta tuntee tästä syyllisyyttä. Kirjoittaja kavahtaa sellaisia tekstejä, joissa ei näytä olevan asiaa edes siteeksi. Kirjoittaja rohkenee nimittää tätä jäsennysyritystä maailman vähiten hierarkiseksi isoksi yritykseksi. Kirjoittaja jopa lopulta rohkenee ehdottaa omaa määritelmää rohkeudelle. Kirjoittaja on nähnyt vaivaa toteutuksessa. Hän ei ole kiinnostunut larppaamisesta. Kirjoittaja seuraa yksin matkustavien naisten tapoja kokea tila, paikka ja oma matkustava subjektius. Kirjoittaja kadottaa johtolangan tutkimaansa yhteisöön lähtiessään tehtaanomistajien osalta pitkille ja polveileville sukututkimuksen poluille. Kirjoittaja kiistää ne ennakko-oletukset, joita hän uskoo kirjeensä lukijalla olevan. Kirjoittaja myöntää 7. huhtikuuta 2003 Helsingin Sanomille oikeuden muokata, kopioida, julkaista tai olla julkaisematta kokonaan tai osittain sellaista aineistoa, jonka kirjoittaja on lähettänyt keskustelupalstalle. Kirjoittaja toistaa useammin toisia sanoja ja lauserakenteita kuin toinen. Kirjoittaja toistaa ajatukseni, aivan kuin olisi lukenut ne suoraan minun päästäni. Kirjoittaja toistaa sanasta sanaan aikaisemmin kirjoittamaansa. Kirjoittaja toistaa jatkuvasti itseään. Kirjoittaja toistaa mm. sen harhaluulon, että meidän sanamme "kirjailija" ja "kirjallisuus" olisivat jo alkujaan paperille painettuun kirjaan ikävän ahtaasti sitoutuvat, toisin kuin muissa Euroopan kielissä. Se ei tietenkään pidä paikkaansa. Kirjoittaja vastaa siitä, että hänen tekstinsä on lakien ja hyvien tapojen mukaista. Kirjoittaja kysyy, voidaanko reproduktioiden avulla kehittää sellaisia valmiuksia, joita esteettiseen kokemiseen liitetään, tai voiko niiden äärellä syntyä esteettinen kokemus? Kirjoittaja vastaa kuka- jamitä-kysymyksiin kertomalla, mitä lukijan tulee tehdä. Kirjoittaja kysyy lopuksi eräältä lääkäriltä mitä mieltä tämä onvitamiineista ja mineraaleista ravintolisinä? Kirjoittaja vastaa avuliaasti kysymykseen tai yrittää ratkaista toisen ongelman parhaan taitonsa mukaan. Kirjoittaja tottelee nimeä pasi rytinki. lyhyttä esittelypuhetta löytyy jutusta heti rockdatan jälkeen. Kirjoittaja kieltäytyy käyttämästä tai edes ymmärtämästä C.I.P.- normien mukaista, keinotekoisen ja hämäävän makuista, ynnä liian suuripiirteistä MegaPascal-yksikköä, jota alkeellisempi on vain engelsmannien aikoinaan suosima yksikkö: "tonnia neliötuumalle". Kirjoittaja ensin siteeraa pari lausetta artikkelista, jota hänkommentoi, ja sitten kirjoittaa oman vastauksensa. Kirjoittaja antaasuostumuksensa tekstin käyttöön Solmussa. Kirjoittaja luo tekstistä yhtenäisen kokonaisuuden, jota lukijan on helppo seurata. Sidoskeinoja ovat esimerkiksi pronominiviittaukset sekä konjunktiot ja muut sidesanat, joilla lauseita ja lauseenosia voi yhdistää. Kirjoittaja purkaa paloja sielustaan ja panee ne kokoon uuteen järjestykseen, uudeksi tarinaksi. Luettuna teksti repii kirjoittajansa uudestaan rikki ja kokoaa uudeksi lukijan mielessä. Kirjoittaja sitoo runsaista yksityiskohdista suurten linjojen kokonaisuuden ja käyttää arabiankielisiä käsitteitä säästeliäästi, joten kasvavan islamkiinnostuksen aikana suuri yleisö saattaa löytää tämän perusteoksen. Kirjoittaja avaa opetuksenkeskeisimmät kysymykset ja evästää kollegat oman opettajuutensa pohdintaan. Kirjoittaja muokkaa ja pätkii tiedotteesi melko varmasti. Kirjoittaja tarkkailee absurdia näytelmää jossa kontrolloimaton hahmo sätkii epätodellisessa ympäristössä. Kirjoittaja liittää artikkeliinsa nimensä lisäksi oppiarvonsa, virka-asemansa jatoimipaikkansa. Kirjoittaja liittää paljastavan psykologian suomalaisen kulttuuriperinteen hegeliläiseen juonteeseen ja humanistisen oppisäädyn pyrkimykseen perustella omaa asemaansa suhteessa kansaan. Kirjoittaja nousee puolustamaan ujoja ja vetäytyviä. Kirjoittaja laskee liikkeelle uusimmat versionsa ilmeisesti aina sunnuntaisin. Kirjoittaja unohtaa kirjoittavansa tulevalle pomolle tai ei välitä siitä. Kirjoittaja muistaa jo 1970-luvun alun keväistä, miten sammakot ja rupikonnatelelivät ja lisääntyivät lammikoissa. Kirjoittaja unohtaa hyvin tärkeän seikan: Mooseksen Laki EI koske kristittyjä. Kirjoittaja muistaa itse miettiä, millaista palvelua tarjoaa kanssaihmisilleen ja miten Vastaa teoistaan luojansa edessä. Kirjoittaja unohtaa, että monien ystävät ovat kuolleet, jopa omaisetkin. Suvulle vanhukset ovat rasitteena. Kirjoittaja muistaa vain hurjat juhlat, mielettömät vanhuksien kustantamat matkat ja sen, että rahasta ei silloin ollut puutetta. Kirjoittaja unohtaa, mitä oli sanonut tai kirjoittanut aiemmin. Kirjoittaja muistaa hyvin ne muutamat kerrat, jolloin sai kunnian istua Wariksen kyydissä ja pelätä henkensä puolesta. Kirjoittaja unohtaa autuaasti, että tällä hetkellä Vapaataliikkumista Schengen-alueen ulkopuolelta vastustaa kiivaimmin hän itse. Kirjoittaja muistaa hyvin, millaista oli epätoivoisesti riipiä kasaan aamun uutislähetystä. Kirjoittaja unohtaa lukijan, joka pannaan yllättäen räpiköimään kirjoittajan eroottisissa kuvitelmissa.
>>

MIELLYTTTÄÄ VALTAA

se tarkoittaa: olla miellyttämättä rakastettua.

Jos nämä kaksi asiaa näyttävät sopivan yhteen, se tarkoittaa: ei tiedä mitä rakkaus on.

Erektuslaiset paasaavat nykyhetken erinomaisuudesta verrattuna entiseen, kontrolliyhteiskunnan erinomaisuudesta verrattuna kuriyhteiskuntaan. Kummassa poikkeus oli todennäköisempi? Mehän elämme vain poikkeuksesta, rakkaudesta. Vallan miellyttämisen edellytykset kieltämättä ovat kaikella tavalla parantuneet. Kun rakastetun miellyttämisen edellytykset eivät ole enää vaikeat vaan mahdottomat.

”Monet nuoret vaativat oudosti ”motivaatiota”, kyselevät jatkuvan koulutuksen perään; heidän on keksittävä, minkä palvelijoita heistä tulee, kuten heidän edeltäjänsä keksivät - eivätkä vailla tuskaa – kurin päämäärän. Käärmeen kiemurat ovat vielä monimutkaisempia kuin myyrän käytävät.” Deleuze

19.12.2005

INNOSTUMINEN

Tommipommi: "Muuten olen itse sitä mieltä, että innostumista kehutaan turhaan. Minusta se on tyhmä ja pinnallinen tunne, joka johtaa pelkkään asioiden ytimien kadottamiseen ja lyhytjänteiseen tunnehysteriaan. Innostuminen sinänsä on arvotonta, mutta se samastetaan vastakohtansa, apatian ja masennuksen puutteeseen. Niiden terveelle vastakohdalle, rauhalliselle tarmokkuudelle jossa uudet vaikutteet tulevat sisään hallitusti ja jo olemassaolevaa täydentäen ei ole jostain syystä nimitystä. Ainakaan sellaista jonka tuntisin."

Olen ajatellut kirjoittaa tästä aiheesta monesti, mutta aina unohtanut. Itse näen tuon sitaatin kuvaavan oivallisesti sen laatuista innostusta, jota tapaa yleensä journalistien, varsinkin kulttuurijournalistien keskuudessa. Tyypillisesti on kysymys jostakin taideluomasta, johon syventyminen vaatii hieman työtä. Keittiöpsykologiasta tunnetaan, että innostuneena työ on helpompi saattaa valmiiksi kuin innottomana. Artikkeli tai arvio ovat juuri sen kokoluokan asioita, joiden aikaansaamiseksi pieni innostus riittää. Siksi tuollainen hypetetty innostus näkyy hyvin usein läpi, kun pitää sanoa jotain myönteistä jostain dekkarista. Siinä missä kukaan innostukseen itseään kofeiinilla ja energiajuomilla ajamaton, ei missään tapauksessa jakasi lukea paria sivua enempää kyseistä ("innostuksen" voimalla aikaansaatua) tiiliskiveä, innostunut toimittaja vääntää pitkän ylistyslaulun. Ei ole ihme, että tällaiset innostuneet mutta läpeensä hölmöt jutut unohtuvat nopeammin kuin ne ehtii lukea, ja niiden lukemiseenkin jo melkein tarvitaan purkki Red Bullia.

Myös todellisessa työssä innostus on eduksi, ja sanoisimpa, että se on hyvä indikaattori sille kannattaako mihinkään ylipäätään ryhtyä. Innostus syntyy jostain ihan muusta kuin energiajuomista ja sosiaalisesta hypetyksestä, jonka pontimena on puheet siitä, kuinka paljon rahaa jollakin hyvällä tyypillä on ja kuinka suosittu hän on nyt, vaikka ennen oli köyhä.

Todellinen innostus syntyy siitä että löytyy paonviiva työn esteiden ohi: että on jotain tekemistä, työtä. En minä ainakaan tiedä mitään sen innostavampaa kuin se että työtä on. Jos se vielä sujuisi se olisi jo ekstaattista. Jos työn täydellisyyteen hiotuista tuloksista ei joudu vankilaan, se on utopia, ja jos työstä maksettaisiin oikeudenmukainen palkka, se olisi jo taivaallinen paratiisi, satumaailma.

Hae tästä blogista

Ladataan...
"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com