Käymälä

20.11.2017

Tein vuosien 2013-2015 aikana niin monta sävellysluonnosta, että niiden valmistaminen ja miksaaminen tällä vauhdilla kestää tuhat vuotta. Tässä jotain satunnaisia otoksia siitä.

 
pelkään maailmaa
pelkään etten voi
auttaa sitä
pelkään että voin


19.11.2017

Kohta Castanedat luettu. Mitä sen jälkeen? Seuraako tästä kriisi. Jos romaanit olisivat koko elämän mittaisia, ei pääsisi jälkiviisaaksi makustelijaksi. Romaanin juoni paljastuisi vasta oman kuoleman hetkellä.

KANSASINJUHLA

Show me what you got! Aivan järkyttävän kova meininki. Planeetta maa tervehtii. Tällaista ei keksimällä keksitä. Steve Morse on board. Täähän on Jethro Tullia kovempi. Mä haluun Kansasiin ja heti!

 

18.11.2017

KANSASIN KANSALLISHYMNI

Palattiin juuri kotiin Helsingistä. Automatka kului väitellessä tyttären kanssa siitä, onko vanha Kansas (kaksi ensimmäistä albumia) rytmisesti väsyttävää vai ei. Minä olin sitä mieltä, että kyllä se melko väsyttävää on. Tytär, joka tykkää laulaa tuollaisia laulustemmoja, oli toista mieltä.

Kuuntelin nyt kotona huvikseni viimevuonna ilmestyneen Kansasin studioalbumin The Prelude Implicit. Tavallista poppia pienellä kosmisella mausteella, voisi äkkiä todeta. Kun vanhoista "klassikoista" olin taas enemmän luonnehdinnan "tiukkapipoista papatusta" kannalla. Joka tapauksessa musiikillisilta aineksiltään ylen proosallinen bändi tämä Kansas on. Proosallinen toisaalta samalla tavalla kuin vaikka Tangerine Dream. Täydellisesti puuttuu kaikki King Crimson mainen sävellyksellisen aineksen vahvuuden loisto. Mutta toisaalta leipälause toimii tietoisuuden oudoista koordinaatistoista tavoitetussa tasapainoisuudessaan vaikka maailman loppuun saakka.

Kansas on jotenkin punaniskainen bändi. Sen tyyli on laskelmoitu kuin turvallinen poliittinen vaihtoehto, jostakin Persujen ja Keskustan laajasta välimaastosta. Yhä uudelleen selaa Googlen kuvahausta Kansas-yhtyeen kuvia, ja miettii onko tämä ryhmä todella ollut olemassa melko vakaassa line-upissa melkein 50 aktiivista vuotta. Kertoo paljon siitä mitä tältä planeetalta voi ja sopii odottaa. Bändi, jonka vakaata, pitkää ja loisteliasta olemassaoloa on yhtä vaikea uskoa todeksi kuin Paavo Väyrystä. Kansas yhtyeen suomalainen J.P. Sears/Kummelilainen parodiavastine voisi olla nimeltään Koira's. Vaikea tästä toisaalta olisi tehdä parodiaa, joka ei heti kompastuisi omaan nokkeluuteensa.

Elämän tarkoitukseksi paljastuukin pikkuhiljaa se, että jos sitä ei näkisi ja kuulisi, sitä ei uskoisi. Se ei brittiläistä progemakua puhuttele. Mutta emme ainakaan kuole tylsyyteen. Uudellakin Kansas-albumilla on tuollaisia "Refugee" kappaleen tyylisiä saksalaiseen kosmiseen kraut-mielenmaisemaan uppoavia paloja. Loppua kohden albumi progeentuu ja raskautuu tasaisesti. Yngwie Malmsteenin Joe Lynn Turnerin ajan mieleen tuovia emotionaalisia sävyjäkin löytyy (Malmsteen ja Joe Lynn Turner ovat tietysti saaneet vaikutteensa Kansailta eikä toisin päin). Väkevän tunteikkaasti rokkaava albumi on hitaasti mutta varmasti viettelevä. Lopussa Kansas agnostikko ei voi olla kääntymättä Kansas faniksi. Se on temppu, josta kannattaisi lähetyssaarnaajien ottaa mallia. Se on tietysti liikuttavaa. Tämä tapahtuu jossakin bonusraidan, Daniel E. Kelleyn säveltämän Kansasin kansallishymnin Home on the Range puolivälissä.




Kansasin henkeä.



Prinssit eivät tule
pelastamaan ketään 
Ei heillä ole rahaa
liikkua kotoaan
Sieltä tulee
matkojen takaa
muuta porukkaa

17.11.2017

Todellisella on eräs ominaisuus, jota epätodellisella ei ole. Todellisella on kyky synnyttää ja liikuttaa energiaa. Hallusinaatiot ja unet eivät ole vähemmän todellisia, kuin tämä todellisuus, jos ne synnyttävät energiaa ja niiden objekteilla on energeettinen olemus. Pikemmin voidaan kysyä: kuinka pajon siitä mitä arkitodellisuudessa havaitsemme on todellista?

16.11.2017

Venäläinen tunnettu kuvataiteilija Valeri Sirov (Сыров Валерий Михайлович) on tehnyt jo aikoja sitten kiinnostavia abstrakteja fraktaalimaisia vesimarmorointeja.
Tämä on jääkiekko-ottellu
jossa jäähyt kestää yleensä
kaksi vuosikymmentä ja
parhaassa tapauksessa yhden.

NÄKIJÖIDEN KOULU

Esoteeriselta merkitykseltään terrorismi on näkijöiden koulu.

Siellä missä terroriteko yllättää viranomaiset, ei ole näkijöitä käytössä tai näkijät ovat epäkelpoja.

Näkijän tulee pystyä näkemään terroriteot ennalta. Muutaman vuoden aikana hän tekee näkemisen koesarjan. Jos ja kun täydellisten ennusteiden sarja ilman virheitä on riittävän pitkä, häntä voidaan käyttää.*

Näkijää käytetään sotilaallisessa toiminnassa. Olen kuullut sellaista, että Nato-joukoissa näkijälle, joka on erituisellä tavalla monta kertaa osoittanut hyödyllisyytensä ja joka on pelastanut paljon ihmishenkiä, voidaan antaa jopa luutnantin arvo, pelkästään näkemiseen liittyvistä sotilaallisista ansioista, ilman että henkilöllä on muita sotilaallisia ansioita tai edes varsinaista sotilaskoulutusta. Tämän asian olen kuullut suullisesti henkilöltä, joka sanoo tuntevasa tällaisen luutnantin. Tämä on tietysti Naton itsensä näkökulmasta äärimmäisen salassapidettävää tietoa, jopa Naton sisällä.
 
Afganistanin sota ja lähi-idän sotatilanteet voivat olla näkijöiden kouluja, joissa näkijöitä testataan. Kuulemani mukaan Nato-joukot käyttävät näkijöitä Afganistanissa. Afganistanin energeettinen tila on erityinen.

Voisin arvella, että Venäjän armeija käyttää näkijöitä, jos tällaiset ilmiöt todella ovat mahdollisia (minä itse en siis tiedä sitä). Sen tiedän, että suurvaltapolitiikassa yleensä mitään on vaikea nähdä ilman NÄKIJÖITÄ. Uri Gellerkin on kertonut olleensa CIA:n palkkalistoilla kylmän sodan suurvaltaneuvotteluissa läsnä.

Informaatiosota tai informaatiovaikuttaminen ei vaikuta näkijään. Näkijä on immuuni informaatiovaikuttamiselle, koska hän näkee aisoiden todeliset energeettiset merkitykset. Sillä miten asioiden sanotaan olevan ei ole suurta merkitystä sen kannalta miten asiat ovat.

Jos näkijöitä suurvaltapolitiikassa käytetään, on ehkä hieman tyhmää käyttää paljon omaa energiaa informaatiosodan seuraamiseen ja siitä intoiluun. Tosiasiassa mitä vähemmän annamme huomiota informaatiosodalle, sen vähemmän siinä on tekijöidensä kannalta järkeä.

Todellisen sodan vaara on toisenlainen asia -- enkä ole varma onko sillä suora suhde nykyisen kaltaiseen informaatiovaikuttamiseen.

Jos näkijöitä käytetää jossakin, silloin kukaan ei voi sotia missään ilman omia näkijöitää. Näkijöiden läsnäolo taas vähentää väkivaltaa ja lopulta ehkäisee sotaa (omasta mielestäni näin täytyy olla).
   
Toisaalta inorgaanisen maailman olennot provosoivat ihmisiä ihmisryhmiä jatkuvasti toisiaan vastaan, sekä informaatiosodan että todellisen sodan tasolla.

Don Juan sanoo, että unennäössä on seitsemän porttia.

"There are seven gates," he said as a way of answering, "and dreamers have to open all seven of them, one at the time. You're up against the first gate that must be opened if you are to dream." The Art of Dreaming

Nämä vastaavat kabbalistisen esoteerisen opetuksen seitsemää taivasta. Joista enkelillinen energia ja ihmisen energiaruumiin koti on "seitsemännessä taivaassa". Kaikkia välissä olevia alempia taivaita (rinnakkaisia universumeita) kansoittavat mitä epämääräisimmät ja sekavimmat inorgaaniset olennot, joilla ei ole mitään tekemistä enkelienergian kanssa, jotka ovat ihmisen kannalta salakavalia.

Unennäön ensimmäinen portti läpäistään katsomalla käsiä ja tekemällä unennäön maailmasta yhtä todellinen kuin tämä meidän. Toisen portin läpäisy on hyvin paljon vaikeampi ja vaarallisempi. Toisen portin jälkeen kohdataan ensimmäisen rinnakkaistodellisuuden inorgaaninen elämä. Tämän maailman läpäisy on hyvin vaarallista, koska näiden mahdollisesti epäystävällisten olentojen tietoisuus on huikea verrattuna ihmiseen.

"I only know that the universe behind the second gate is the closest to our own, and our own universe is pretty crafty and heartless. So the two can't be that different."

En tiedä tavoittiko Castaneda elämänsä aikana kolmannen portin takaiset maailmat. Jo toisen portin takainen maailma vaikuttaa melko mahdottomalta läpäistä ihmisen tietoisuudelle.

Unennäön harjoitusten ennakkotietoedellytys on täydellinen itsemuistanta. Täydellinen itsemuistanta tarkoittaa jokaisen oman elämän hetken uudelleen elämistä korkeammassa tietoisuudessa ja sen tuomista arkitietoisuuden tasolle. Tämä tapahtuu kokoomapistettä siirtämällä. On ymmärrettävä, että sellaiseltakin henkilöltä, jolle kokoomapisteen siirtely on arkirutiinia (vrt. Marcel Proust), aivan kaiken läpikäymiseen kuluu äärettömän kauan aikaa. Don Juanin sanoin: kenellekään, edes nerokkaimmalle ja lahjakkaimalle ihmiselle, ei riitä se, että tekee kaiken aikaa vain parhaimpansa. On tehtävä moninkertaisesti parhaimpansa. Muuten unennäön riskit ovat aivan liian suuret.

Jos kaikki itsemuistanta ei ole todella työstetty, tilanne on oman tietoisuuden hyvinvoinnin kannalta vaarallinen. Korkeammissa unennäön maailmoissa läpikäymätön joudutaan kohtaamaan tappavassa muodossa. Tämä voi tapahtua jo toisen portin jälkeen. Suuri riski on olemassa, jos henkilöllä on traumoja, joihin itsemuistanta ei ulotu. Trauma on niin vakava este, että sen muistantatyöstämiseen ei kannata epäröidä kasviopettajien käyttämistä. Voimakasvi, siirtäessään kokoomapisteen trauman sijaintiin, tekee todella kipeää hetken, mutta sitten se asia on lopullisesti ohi.

Kuitenkin vasta unennäön seitsemännen portin takainen maailma on jotakin ihmiselle "luotettavaa" ja ystävällistä.

Tämä kaikki kuulostaa varsin haastavalta. Me olemme tosiaankin kovien haasteiden koulussa ja siksi moitteettomuus intentiossa takaa meille enkelienergiatason myötätunnon. Ei ole ihme sekään, että monet ihmiset, itseni mukaan luettuna, ovat ajoittain hyvin epätoivoisia näiden asioiden suhteen ja menettävät kaiken intentionaalisen moitteettomuutensa. Mutta lopulta me voimme tosiaan olla vain sotureita. Myötätunto on meidän puolellamme, koska tilanteemme on todella vaikea.



* Korostan, etten itse ole näkijä tässä tarkoittamassani merkityksessä. Tällaisilla ihmisillä kyky on usein synnynnäinen ja he eivät näe, eivätkä edes halutessaan pysty näkemään, meidän normaalia todellisuutta samalla tavalla kuin ihmiset keskimäärin sen näkevät. Länsimaisissa yhteiskunnissa heidät on perinteisesti diagnosoitu sairaiksi.

UUDISTUNUT KING CRIMSON


Joka ei vuoden 2015 jälkeen ole seurannut King Crimsonin vaiheita, on saattanut pudota kärryiltä. Vanha koira oppii uusia temppuja ja kehittyy. Vuonna 2016 bändi julkaisi ainakin 12 CD levyllistä livetaltiointeja. Ja siihen saattaa olla hyvä syy. He oppivat äkkiä soittamaan, ja siksi kannatti äänittää, varsinkin kun opittiin kaupan päälle äänittämään.

Koko bändin soundissa on tapahtunut jonkinlaista uudelleen jäsentymistä sitten 2000-luvun. Kolmen rumpalin/lyömäsoittajan työskentely on nyt organisoidumpaa. Nyt on lyömäsoitinorkesterimaista spatiaalista järjestymistä ja lomittumista, joka miksattu kuulumaan live (pöytänauhoituksessa) nautittavasti. Analyyttisyyttä on uudemmilla soittajatulokkailla rutkasti lisää. Vanhojen biisien täydellinen uudelleen ajattelu, abstrahointi, soitinnus, vaikuttaa tuottoisalta idealta.

Nihilistinen EQ:n käyttö tuoreiden ruokaainesten erottelussa livemiksauksessa on toimiva ratkaisu, varsinkin särökitaroissa. Pienimmilläkin asioilla on symmetria-akseli(e)n ympärillä tasapainottavat spatiaaliselta laajuudeltaan rajatut paikkansa ja äänikuva on jäsentynyt.

Miksausta on taidettu automatisoida hyvälaatuiselle sidechain multikanavakompuraverskostolle, kun taajuuskanavaa tuntuu tulevat tekstuurin ohetessa joillekin soittimille ja varsinkin laululle adaptiivisesti lisää. Bassorummut eivät mielestäni mene yhtä alas tiheässä tekstuurissa kuin rumpusoolon aikana (tuntuma, en katsonut mittarista). Tai sitten vaan on tarkkaa työtä livenauhoituksen (keikan?) miksaajalla. Alapää on ilmava ja kuulumaton subbassolinja liikahtelee omassa majesteetillisessa valtakunnassaan musikaalisesti. Sotku loistaa poissaolollaan.
 
Tämähän alkaa pikkuhiljaa kuulostaa ihan King Crimsonilta, eli 20 vuotta kovaa työtä ja opettelua ei ole mennyt hukkaan. Voi olla toivoa, että tällä menolla Fripp eräänä päivänä muistaa jopa itsensä ja alkaa tulla uusia kultakauden veroisia sävellyksiä  -- eli niitä ihan oikeita progesävellyksiä.

Laajemmin voi kysyä: onko nyt menossa joku progen kultakausi, kun näin kiihkeästi kilpaillaan laadulla ja loistolla? Kaikkea muuta on, mutta uudet sävellykset vielä puuttuvat. Joko kohta Saraswati antaa jollekulle lahjaksi ne hyvät nuotit?

15.11.2017

"Noi muutama sama kerjäläisnaama istuu tossa maan näkyvimmällä paikalla vuodesta toiseen koska joku tuolla haluaa niin." Hippityttö katsoi minua vakavasti silmiin.  "Tämä on tietoisuudenmuokkausoperaatio. He ovat osa laajempaa suunnitelmaa. Takana ei ole mikään mafia tietenkään. Se on performanssi, hyvin vaikea ymmärtää. "

Kun Beagle saapui
oli Englannin saari
kadonnut. 
Sellaista se on,
Universumin evoluutio.

14.11.2017

THINKING PLAGUE: HOPING AGAIST HOPE (2017)



Tämä Mike Johnsonin haastisvideo herättää aika tavalla ajatuksia. Esimerkiksi Thinking Plaguen uuden albumin monet linjat ovat yksinkertaisesti vaikeita ihmisen soitettaviksi ja livetilanteessa tuppaa esiintymään se vaikeus. Kun noin viimesen pälle hiottua ja miksattua albumia kuuntelee tuntuu selvältä, että tämä ei voi yhtä hyvältä kuulostaa livenä sellaisen ihmisen mielestä, jota etupäässä kiinnostaa se ääni, että miltä se signaali kuulostaa oikeasti.

Siksi Thinkin Plaguen Hoping agaist hope (2017) ei herätä juuri haitallisia mielikuvia tai kysymyksiä siitä, millaista ja kuinka paljon huonompaa tällainen musiikki mahtaisi olisi livetilanteessa ja varsinkin erilaisten varautuneempien yleisöjen edessä -- mikä on aina kuitenkin eräänlainen maaginen performanssi, kun progesta on kysymys.
 
Albumi oli kuuntelukokemuksena siis enemmän itsenäinen taideteos kuin sellainen konserttimainos, jota albumit ovat perinteisesti pop-rock genressä. Ja mainitsen, että minulle tämä on positiivinen arvolataus.

Mutta kyseessä on myös keikkaileva bändi. Bändin näkemisestä (videolta) lavalla tuli heti todella varautunut olo, kuten progessa aina. Edes King Crimsonin konsetissa en ole laskenut käsiäni alas tiukasta puuskasta. Zappaa, Mahavishnua tai King Crimsonia en päässyt 1970-luvulla näkemään, eli tavallaan en ole nähnyt livenä koskaan yhtään mitään (progea). Tuonaikaisista konserttivideoista kyllä välittyy mitä sen homman pitää vähintään olla että se voisi toimia. Ja nykyäänhän se ei sitä voi ikinä tässä genressä olla. On kuitenkin vähän eri asia diggailla asioita yleisönä jotenkin retrosti kuin olla oikeasti todella vaikuttunut uudenkaltaisista elämyksistä.
 
Historiallisestihan progressiivinen rock oli mielenkiintoinen kokeilu siitä, miten paljon äänilevyteollisuudessa voidaan siirtyä mainos-statuksesta itsenäisen taideteoksen suuntaan, ilman että menetetään kokonaan perinteinen radio- ja keikkayleisö. Joku Yesin Close to the Edge on ehkä tämän ajatuksen huipentuma 1970-luvulla. Vaikka se oli menestysalbumi aikoinaan, silti yksiselitteinen vastaus taisi olla: liikkumavaraa ei ole kovin paljon, varsinkin jos yleisöllä on mahdollisuus pettyä livenä. Näin ainakin myöhempinä aikoina.

ALGORITMINEN METAPROGE

Tässä tuoretta kokeilua algoritmisen progen saralla:




Varmasti ensimmäinen tästä heräävä ajatus on, että mitä tämä on? Minusta tällaisen synteesi/fysikaalinen malli/sämple pohjaiseen algoritmiseen tai algoritmiavusteiseen musiikkiin pitää suhtautua niin kuin elokuva suhtautuu animaatioon.

Défun Ensemblen taannoin albumi käy referenssiksi siitä, mikä ehdottomasti ei ole tässä (puhtaasti konepohjaisessa) genressä (vielä) mahdollista. Mutta moni muu asia silti on. Se mikä on elokuvassa mahdollista Rick & Mortylle ei ole mahdollista Blade Runnerille.

On tälläkin albumilla muutamia ihmisen soittamia raitoja. Mutta hyvin monet linjat olisivat yksinkertaisesti kaaottisen vaikeita paperille kirjoitettaviksi ja ihmisen soitettaviksi. Siksi albumi ei ehkä herätä lainkaan mielikuvia siitä, millaista tällainen musiikki olisi livetilanteessa. Tämä on siis enemmän itsenäinen taideteos kuin sellaisen (konsertti) mainos.
 
Algoritminen säveltäminen on jo suoraan äänen tulkintaa tosiaikaisesti kuultavan äänivasteen suhteen. Parametrit ovat tulkintaparametreja. Tällaisen datan kvantisoiminen takaisin abstraktiotasolle, jota ihmissoittaja voisi ymmärtää, on työlästä. Dataa joutuisi kvantisoimaan monin tavoin. Toisaalta jäsentäminen sillä tavalla voisi paikoin tuotta hedelmällisiä lopputuloksia. Mutta polyrytminen ja polymetrinen aikasymmetrinen ääneksien lomittuminen ei noin pääpiirteissään ole ihmissoitettavaa tavaraa. Siitä lähtee särmä pois, jos sitä aletaan taivuttaa tahtiviivojen käsittämään avaruuteen.

Musiikillisesti tämä albumi ammentaa vapaasta improvisaatiosta, progesta (yhtyeet kuten Art Zoyd), minimalismista, polyfonisesta klassisesta musiikista. Algoritmisuus on niiden asioiden sarjallista automaatiota, jotka seuraavat erilaisten muunnosten kautta sävellysprosessissa annetuista inputeista tai ovat ennaltamääriteltyjä, tai seuraavat jostakin randomsiemenestä lähtevästä prosessista.

On todella monta tapaa olla elektronisen ääniavaruuden Manfred Mohr. Jo se, että pystyy jäsentämään tämän kysymyksen omaehtoisella tavalla on suuri saavutus. Mikä tahansa parametri, hahmo, ryhmä, contour, metacontour, pilvi, jatkumo, rytminen sekvenssi voi olla määritelty näillä kaikilla tavoilla. Ja toisaalta mikä tahansa näistä asioista voi olla ihmisen soittama. Sävellysprosessin input voidaan antaa millä hyvänsä tasolla ja kuinka monta kertaa hyvänsä uudelleen.

Tämä on tietenkin vasta alkua. Me emme tiedä miten pitkälle synteettiset soittimet ja äänentuottotavat voivat kehittyä. Mutta minkä hyvänsä tulevaisuuden äänentuottotapa on otettavissa jälkikäteen kätttöön tälle datalle. Ja datalle on tietysti tehtävissä ihan mitä hyvänsä, käsin tai algoritmisesti. Kaikki on niin auki kuin olla voi.

Tässä hieman eri genreä. Hyvältä kuulostaa:
 

BLUE SCOUT

Kenenkään ei pitäisi ainakaan vapaaehtoisesti mennä armeijaan tai mihinkään suljettuun ympäristöön lukematta Castanedaa. Ei voi olla mitään lakia, joka ihmisen voisi pakottaa heittäytymään tietämättömänä hulluuteen, ennen kuin hänelle on annettu tarvittavat esitiedot (siis koko Castaneda, Gurdjieff, Veda-kirjat ja puolisen tusinaa vastaavaa elämän alkeistraditiota). Mitä ne siellä eskarissa oikein opettavat?

"The Art of Dreaming"-teoksensa (1993) loppupuolella Castaneda paljastaa uusia näkymiä, jotka panevat epäilemään sitä, onko vielä nähty mitään.

"Why am I sick, Florinda?" "You are not sick with an illness; you were energetically wounded. You were critical, but now you are only gravely wounded." "How did all this happen?" "You entered into a mortal combat with the inorganic beings, and you were defeated." "I don't remember fighting anyone, Florinda." "Whether you remember or not is immaterial. You fought and were outclassed. You didn't have a chance against those masterful manipulators." "I fought the inorganic beings?" "Yes. You had a mortal encounter with them. I really don't know how you have survived their death blow." She refused to tell me anything else and hinted that the nagual was coming to see me any day. The next day don Juan showed up. He was very jovial and supportive. He jokingly announced that he was paying me a visit in his capacity of energy doctor. He examined me by gazing at me from head to toe. "You're almost cured," he concluded. "What happened to me, don Juan?" I asked. "You fell into a trap the inorganic beings set for you," he answered. "How did I end up here?" "Right there is the big mystery, for sure," he said and smiled jovially, obviously frying to make light of a serious matter. "The inorganic beings snatched you, body and all. First they took your energy body into their realm, when you followed one of their scouts, and then they took your physical body." Don Juan's companions seemed to be in a state of shock. One of them asked don Juan whether the inorganic beings could abduct anyone. Don Juan answered that they certainly could. He reminded them that the nagual Elias was taken into that universe, and he definitely did not intend to go there. All of them assented with a nod. Don Juan continued speaking to them, referring to me in the third person. He said that the combined awareness of a group of inorganic beings had first consumed my energy body by forcing an emotional out burst from me: to free the blue scout. Then the combined awareness of the same group of inorganic beings had pulled my inert physical mass into their world. Don Juan added that without the energy body one is merely a lump of organic matter that can be easily manipulated by awareness. "The inorganic beings are glued together, like the cells of the body," don Juan went on. "When they put their awareness together, they are unbeatable. It's nothing for them to yank us out of our moorings and plunge us into their world. Especially if we make ourselves conspicuous and available, like he did." Their sighs and gasps echoed against the walls. All of them seemed to be genuinely frightened and concerned."The reason you think you're sick," he said, addressing me, "is that the inorganic beings discharged your energy and gave you theirs. That should have been enough to kill anyone. As the nagual, you have extra energy; therefore, you barely survived." I wanted to whine and blame don Juan for not stopping me, but I remembered how he had tried to warn me, to deviate me, time and time again, to no avail. Don Juan was definitely aware of what was going on in my mind. He gave a knowing smile. "The reason you think you're sick," he said, addressing me, "is that the inorganic beings discharged your energy and gave you theirs. That should have been enough to kill anyone. As the nagual, you have extra energy; therefore, you barely survived."



OMON RA:

"I can say with confidence that: 1. The nature of states (especially empires) is closely related to inorganic worlds. Therefore, the secret services of states are somehow guided by inorganic consciousness; 2. Inorganic entities are often found among people in human form; 3. Some people have "a puncture" in consciousness, opening them to the ocean of inorganic energy and therefore they are completely or partially guided by inorganic consciousness. Inorganic beings are very rarely able to act in their physical shells in our real world. Therefore, it is much easier for them to use people with "a puncture"..."

PROGE

Perinteisessä rockmusiikissa äänilevy on jotakin, jonka perusteella esitystilanteen energeettinen vaikutus on kuviteltavissa. Se on mainos ja vokaaliosuuksien korostuminen on seuraus tästä. Mainoksessa on oltava mainosmies tai -nainen.
 
Akusmaattinen ajatus siitä, että tallennettu ääni olisi taideteos sinänsä ilman kuvitelmaa erillisestä esitystilanteesta, on täysin erilainen.

Progressiivinen rock oli mielenkiintoinen kokeilu siitä, miten paljon äänilevyteollisuudessa voidaan siistyä mainos-statuksesta itsenäisen taideteoksen suuntaan, ilman että menetetään kokonaan perinteinen radio- ja keikkayleisö. Joku Yesin Close to the Edge on varmaan tämän ajatuksen huipentuma. Vaikka se oli menestynyt albumi aikoinaan, silti yksiselitteinen vastaus oli: ei kovin paljon. Siksi progressiivisessa rockissa käytännössä kaikki musiikillisen valinnat huokuvat parhaimmillaan hyvin tietoista kompromissinomaisuutta.

Nykypäivänä historiallista ja retroa progea arvioidaan monella kriteerillä.
 
1) Kuinka hyvin se aikoinaan (tai tänäpäivänä) toteutti oman kompromissinsa äänilevyteollisuudessa. Kuinka poppia / progea musiikillinen aines on.
 
2) Kuinka tunkkaisesti jokin kuulostaa 1970-luvulta ja progelta. Epätuoreus on yksi retroprogen tavoittelema piirre. Epätuoreus vakuuttaa epätuoretta. Tämä kilvoittelu muistuttaa jotenkin Gurdjieff-lahkolaisuutta: seuraajat ovat työssään kiinnostuneita vain Guedjieffista ja tämän oikuista ja varsinkin heikoimmista puolista, kun G itse oli kiinnostunut kaikesta ja teki aidosti synteesiä. Toisin sanoen progeharrastajille progea on progen larppaus: historiallisen genren mahdollisimman uskollinen bibliografisointi ja imitointi vailla omaa luovuutta ja mielikuvitusta. Kun taas progen tekijöille aikoinaan progea oli sen aikaisten musiikillisten mahdollisuuksien mahdollisimman täydellinen kartoittaminen lisättynä omalla mielikuvituksella ja luovuudella.
 
3) Harvinaisempi arvostelukriteeri on se, miltä albumi kuulostaa tämän päivän äänen standardeilla arvioituna.
 
4) Vielä harvinaisempi arvostelukriteeri on se, onko musiikki sinänsä musiikillisesti vaikuttavaa, riippumatta kenties heikommin onnistuneesta aikansa soundimaailmasta tai muiden läpikaupallisten kriteerien täyttymisestä. Musiikillinen sisältö on siis musiikin soitinnusriippumaton, tavallaan abstrakti musiikillisten ideoiden tuottamien mahdollisuuksien runsauden tai niukkuuden sisältö. Totuushan on se, että hyvin harvoissa edes tunnetuimpien bändien progelevyissä on mitään kummempaa musiikillista sisältöä. Parhaiden bändien laulajien ja soittajien (Yes, Genesis etc.) tragedia oli se, että he saivat sisällöttömän materiaalin kuulostamaan hyvältä, mikä onkin brittiläisen musiikin ja muusikkouden perustemppu. Eihän David Bowiellakaan ole kuin yksi kuunneltava kappale per levy -- ja tämä on hyvin tietoinen tuotantopäätös. Faneille* koko roska menee silti läpi.


* Fanius on yksi 1900-luvun erikoisin ja käsittämättömin konstruktio. Fani on mielikuvaorja, suggestio-orga, joka luo fanittamastaan kohteesta fetissin. Fanius palvoo toisen ihmisen egoa jumalana. Sen sijaan että juhlisi ihmisen hyviä puolia ja vahvistaisi ihailemaansa kohdetta, fanius turmelee kohteensa ihailemalla samalla mitalla huonoa ja hyvää. Fanius on tavallaan sodankäynnin kieroun muoto: tuhoaminen palvomalla.  

Hae tästä blogista

"Käymälässä en käynyt, mutta ostin kokoelman runoja. Eikö se ole yksi ja sama?"
- Kejonen

"Minä puhun hyveestä, en itsestäni, ja kun moitin paheita, moitin ennen muuta omiani."
- Seneca

"käymälässä aamuisin kuolemanjälkeistä peliä"
- Krivulin

Blogiarkisto

Tietoja minusta

svenlaakso (at) yahoo.com